Ajatuksia tänään

Tänään oli vapaapäivä vaikka siltä ei tuntunutkaan.
Kipeenä taas. Enkä ole nukkunut viimeiseen neljään yöhön silmäystäkään.
Rohkeana uskaltauduin kuitenkin ulos, sillä pakko sitä on joskus uloskin mennä.

Seison Sörnäisten metroasemalla ja katselen, kun kaksi sokeaa juttelee keskenään.
Mietin millaista olisi olla sokea.

Ajatukseni harhailevat ja valun eteeni tulleeseen metrovaunuun.
Luen Härkösen kirjaa Sotilaan tarina, ja tämä kirja on yhtä sekava kuin olotilani. Siinä vuorottelevat kaksi tarinaa, ja en jaksa keskittyä kunnolla tajutakseni, mistä kirjassa on kyse. Ehkei mistään.

Jään pois Kampissa. Narinkkatori ja siellä kootaan Reilunkaupan ruusuista kaunista puuta. Se näyttää jotenkin kornilta keskellä betoniviidakkoa. Silti se lämmittää sydäntä hieman.

Amnestyn katutyyppi tulee kysymään kiinnostaako ihmisoikeusasiat.
-Ei todellakaan, vastaan.
Seison hetken hiljaa tuijottaen tyhjyyteen, läpi ruusupuun.
Taas sama poika tulee kysymään, että kiinnostaako, kun minulla ei ole kiirekään mihinkään.
-Ei kiinnosta, usko jo.
Jumitan paikoillani, katson kelloa, mutten tajua paljonko se on. Onko sillä edes väliä. Aikaa se vain on.

Kolmannen kerran sama Amnestyn poika tulee luokseni ja kysyy, että eikö minua varmasti kiinnosta.

-PAINU VITTUUN!

Huudan käheällä äänelläni niin kovaa kuin jaksan.
Kaikki tuijottavat. Poika ei usko korviaan.
Kyyneleet nousevat silmiini, kun kävelen pois. Mitäs häiritsi minua, kun en ollut edes paikalla.

Lähden Marjaniemeen. Nukun vanhempieni sängyssä monta tuntia.
Herään, kun siskoni tulee käymään. Kaikki selvitetty ja häät pidetään.
Kuuntelen keskustelua täysin ulkopuolisena. Ruumiini on läsnä, mutta missä minä olen?

En kestä olla ja lähden pois.
Matkustan bussilla ja vaihdan metroon. En vieläkään tajua mitä kello on, vaikka vilkuilen aikaa jatkuvasti rannekellostani.

Sörnäinen. Nousen pois. Yhtäkkiä olen vasten seinää, johon joku narkkari minut heittää. Olin kai hänen tiellään.

-Sattuiko? Oletko kunnossa?
Vanhempi mieshenkilö kysyy ja päätyy päivittelemään, että kaikenlaisia sitä saa kulkea vapaana, kun viattomia ihmisiä heitetään seiniä vasten

- Joo, ei mulla mitään hätää oo. Vastaan huolettomasti, sillä en edes tajunnut mitä tapahtui. En ollut siinäkään läsnä.

Pakko mennä kauppaan, kun ei ole mitään ruokaa kotona. Ei olisi oikeastaan rahaakaan, mutta laitetaan Visalle. En jaksa ajatella. Törmäilen kaupassa kaikkiin, ja automaation vallassa kerään kaikkea koriin.

Vihdoin kotona.
Vai olenko sittenkään. Ruumiini on, mutta missä minä olen.
Koko päivä on kuin unta. Kirjoitanko tätäkään oikeasti.
MISSÄ MINÄ OLEN?