The Perfect Rant

Viides antibioottikuuri ja 0 uutta sivua gradutiedostossa, joka pitäisi palauttaa proffalle huomenna.
Eihän kukaan voi jaksaa kirjoittaa mitään järkevää jos on koko ajan vetämätön olo?
Melkein pitäisi pyytää saikkutodistus, jotta proffa uskoisi minun olevan kipeä eikä vain feikkaavan.
Tahdon valmistua, ja aikaa on enää viisi viikkoa, mutta jos joku on kerran kirjoittanut gradun kahdessa viikossa niin minun viisi tuntuu ruhtinaalliselta.
Jos vain pysyisin terveenä...

Nyt kun on tullut luettua noita oppikirjoja, joiden kohderyhmänä on nuoret,
niin alkaa salaa miettiä että josko niissä piilisikin jokunen totuuden jyvä.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joten jos huolet ja murheet painavat mieltä niin sairastuuhan sitä vähemmästäkin.

Tahtoisin kertoa pelkääväni sydämeni kylmettyvän.
Lukkojen napsahtelevan siististi säppiin.
Kylmän kyynikon astelu estradille on vain muutamien minuuttien päässä, ja se tuo mukanaan muistikuvan korkeiden muurien tuomasta suojasta.
Mutta kukaan ei vastaa....sydän on hiljaa.

Silloin nousee kylmän kyynikon viileistä vesistä tulinen ja tumma raivo.
Saanko minä vaatia, että minua kuunnellaan?
Onko oikeutettua saada ystävien huomio ilman, että pitää pyydellä anteeksi.
Tämä on minulle tärkeää, tässä juuri ja nyt.
Ansaitsisin aikaa ilman asioitteni tuomitsemista.

Ja sitten muistan taas olla nöyrä.
Yritän ymmärtää, että monella ystävälläni on nyt vaikeaa.
Ei riitä aikaa ja on paljon tärkeämpää.


Mutta toisinaan en jaksaisi ymmärtää, ja haluaisin jättää samanlaisen viestin ystävieni vastaajaan kuin Hannah teki eilen Girlsin viimeisessä jaksossa.
Jotta ymmärrettäisiin vähän useammin kysyä miten minulla menee,
ja jaksettaisiin kuunnella se vastauskin...

Oh, hello, you f***er! 

Are you kidding me? 

Where did you go? 

Who am I supposed to talk to if you won’t answer your f***ing phone, okay? 

That anorexic, Marnie? F***ing Shoshanna? Or my stalker ex-boyfriend? 

It’s not like any of them will talk to me. 

I don’t blame them, cause I cut off all my f***ing hair! 

And now you’re off somewhere, just livin’ it up, wearing a crop top, you probably got your vagina pierced, and you’re not answering your phone and you’re forgetting about everyone, who’s f***ing it up here. 

So I hope you’re having a GREAT time. 

Love you.

DABDA

Olen Kübler-Rossin mallin vaiheessa kaksi.
Viha.
Ja samalla toinen jalka laahaa vielä vaiheessa yksi.
Kieltäminen.

Luen kaikki viestit taaksepäin siihen ensimmäiseen asti joka lähetettiin 18.11.
Meillä sujui kaikki verbaalisesti niin hyvin.
Juuri oikea määrä kiusoittelua, että toisen vastausta odotti innolla,
ja samalla oikea määrä flirttiä,
niin että toisen kiinnostuksen sai pysymään yllä.
Tahtoisin niin kovasti palata siihen, koska silloin olin eniten oma itseni.
Hauska, huoleton, rakastettava, kultainen ja valmiina antamaan.

Olen valvonut yöni viime torstaista lähtien.
Tuntuu, etten saa yhtäkään koherenttia lausetta rakennettua gradutiedostoani koristamaan.
Aineisto (rippikoulun oppikirjat) on kyllästetty teini-ikäisten ihkudaalla, ja sillä että kyllä Jumala rakastaa kaikesta huolimatta.
En juuri nyt pysty uskomaan tuohon, vaikka samalla haluaisin rukoilla itselleni voimaa jaksaa.
Ja sitä toivoa.


Totally in denial...ja sitten siihen vihaan.
Ei tämä elämä nyt voi olla pelkkiä helvetin mööbeleitä!
Asuntolainasta on tullut uusi avioliitto ilman helppoa eroa.
Olisi uskallettava ottaa riski olla onnellinen välillä.
Eikä tapella joka päivä arjen pikkuasioista ja hakata päätä seinään kun toinen ei tajua.
Minähän en edes usko tappelemiseen...mutta ei sillä ole mitään väliä.
Miten niin vaihtamalla ei muka parane!
Vituttaa suunnattomasti kun näitä vihaisia ja vaikeita naisia jaksetaan rakastaa.
No, sanoohan se sananlaskukin, että tottuuhan sitä kaikkeen, vaikka jääpuikkoon persiissä.
Siispä tuen ja ymmärrän, kun en muutakaan osaa.

Ja pakkoko sitä oli alunperin mennä uskottelemaan minulle, että olen tärkeä!
Pakko oli saada syliin ja helliä pilalle.
Luetella liian monta hyvää sanaa, joiden todenmukaisuutta toinen joutuu kyseenalaistamaan.
Eikö olisi voinut saada ymmärrystä ilman, että toinen ihastuu...ja lopulta murtuu.
Toivon niin paljon, että olisi edes vahvuutta kertoa omasta heikkoudestaan,
tiedostaa, että tuli mokattua, ja pyytää anteeksi kun on tullut loukattua toista.
Tai sitten sanoisi päin naamaa, että huijattuahan tässä tuli, että saisi vähän rakkautta lainaan.
Vittumaisinta on hiljaisuus.
Se jää kalvamaan mieltä, niin etten tänäkään yönä tule saamaan unta.

Seuraavana vaiheena on kaupankäynti.
Tahtoisin olla oman elämäni Brooke Logan ja taistella tämän miehen takaisin.
Hän ei varmasti tiedä, mitä menettää minussa.
Jos kaverin kaveri on onnistunut taistelemaan eron jälkeen miehensä takaisin,
ja päässyt vieläpä naimisiin, niin se ei voi olla pelkkä urbaanilegenda.

Voisinko tarjota hänelle vastuuvapaata viikkoa, niin että unohdettaisiin menneet?
Näyttäisin esimakua mitä minulla on tarjota, jos hän valitsisi sittenkin minut.
Jatkettaisiin verbaalista ilotulitusta naamakirjassa, niin että jokaista päivää odottaisi innolla.
Ja hän uskaltaisi tehdä hypyn tuntemattomaan,
vain sen vuoksi että saisi olla oma itsensä ilman, että kukaan tuomitsisi.
Saisi rakkautta pyytämättä, kerrankin.

Mutta vielä ei olla vaiheessa kolme.
En muista luetaanko tähän malliin regression mahdollisuus,
mutta tänään koin monta kertaa palaavani vaiheeseen yksi.
Varsinkin kun näin tämän kuvan

Muistin kuinka minua opetettiin olemaan sylissä....ja kuinka hyvä siinä oli olla.
Kielsin kaiken ja aloin taas toivoa ihmettä...siis ihan vähän.

Dancing on my own

Se on nyt loppu. Slut. Finito. Over and out.

Viimeinen yö oli ihana.
Annoin kaiken, ja opin uutta.
Aamun sarastaessa tirautin pienen kyyneleen sen vuoksi, että olin niin onnellinen.

"Please don't tell anyone this, but I wanna be happy"

Kerrankin.
Mutta koska kyseessä on minun elämä, niin eihän sitä onnea ollut pitkäaikaiseksi tarkoitettu.

Sunnuntai toi mukanaan mustia pilviä.
On katsottava asiat loppuun kotona.
Ei osattu sanoa, missä minun paikkani on tässä kuviossa.
Aloin tekemään surutyötä, samalla toivoen olevani väärässä, että tämä olisi nyt tässä.

Radiohiljaisuutta kesti kolme päivää.
En osannut enää pitää surua sisälläni, joten hukutin sen pulloon.
Onneksi minua on siunattu maailman parhaalla ystävällä.
Muutama minttu-shotti ja murheet sulivat soljuvaksi nauruksi.
Miesvahvistus ja kevyttä keskustelua baarihenkilökunnan kanssa valomerkkiin asti.

Heräsin tänään orastavaan päänsärkyyn ja puhelimeen saapuneeseen viestiin.
Kepeää rupattelua tulevasta kaappirempasta ja viikonlopun suunnitelmista.
Sitten päätin uskaltaa.
Tahdoin tietää.
Ja sitten se haluamani tieto vyöryi Facebookin chatti-ikkunasta miljoonan pienen terävän veitsen muodossa.
Hän haluaa tosissaan yrittää vielä kotona, koska huomasi että on ollut huolissaan vaimokkeestaan.
Minä tiedostin tämän jo lauantaina, mutta yritin ohittaa kevyesti kipeän huomioni.
Mutta ei hän olisi halunnut luopua minustakaan...kai?

You can't have your cake and eat it too!

Joten asialle oli saatava piste.
Pitkällisen pohdinnan jälkeen toinen nainen sai nimensä mukaisesti jäädä kakkoseksi.
I could hear my heart break..like literally.
Mutta toisaalta tämä oli odotettavissa ja jos toisesta välittää haluaa hänen parastaan.
Löydettiin sopu ja päätettiin pysyä kuitenkin kavereina.
Laitettiin laastaria sydämeen ja aloitettiin muurien rakentaminen uudestaan.
Ja kaiken tämän keskellä facebookissa viesti vilkuttaa seuraavaa:

sä olit parasta seuraa mitä mulla on koskaan ollut. älykäs, mielenkiintoinen ja huolehtiva..

Tämähän nyt on jo tuttua tekstiä muiltakin miehiltä.

But sometimes someone says something really small, and it just fits this empty place in your heart.

Vedin syvään henkeä ja kuivasin kyyneleeni ja menin keittämään kahvia.

Elämä jatkuu ja tästä eteenpäin...I'll be dancing on my own.