Tuntuu kuin olisin aloittamassa elämääni uudelleen.
Tai sitten se johtuu vain siitä, että jotain on päättynyt....joku ajanjakso tai muuta sellaista.
Ilmassa puhaltavat uudet tuulet ja ajatukset vaihtuvat tukemaan varmempaa minää.
Voidaanko vihdoinkin puhua siitä, että tiedän todella mitä elämältä haluan....
vai menisikö se sittenkin niin että osaankin sanoa mitä en halua.
Työni pitää minut järjissäni ja olen sen avulla saanut nostettua itseni oman elämäni herraksi.
Raha-asiat ovat vihdoin kunnossa ja nyt todella tiedän tarkalleen miten tulen niitä tulevaisuudessa hoitamaan. Aikaisemmat haparoinnit sijoitusten ja muiden säästöyritysten suhteen ovat muuttuneet harkituiksi päätöksiksi, jotka tehdään koska halutaan miettiä omaa elämää pidemmälle kuin vain tämän päivän iltaan.
Yksinoloon tottuminen. Tämä on iso askel....siis ainakin minulle. Ennen saatoin viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa vain siksi että pelkäsin olla yksin, mutta nyt huomaan että pelkään olla sellaisten ihmisten kanssa joiden suusta voi tulla mitä tahansa minua loukkaavaa ja kritisoivaa kommenttia, jota minun ei oikeasti tarvitsisi tietää. On siis mielekkäämpää olla yksin kuin pelätä.
Pienten asioiden arvostaminen. En aikaisemmin ole ollut kovinkaan lapsirakas vaikka olen aina työskennellytkin lasten kanssa. Nyt viettäessäni aikaa kummipoikani kanssa joka 1,5 vuoden iässä oppii joka päivä jotain uutta ja nauttii pienistäkin asioista, olen oppinut rakastamaan jokaista hetkeä kun huoneessa on ihmisiä jotka todella välittävät toisistaan ja haluavat teoillaan edistää hyvää. Kun on itsellään niin paljon ei jaksa edes miettiä muita ja kadehtia sellaista mitä heillä muka on.
Elämä on niin paljon kauniimpaa ilman kateuden vihreää myrkkyä...kunpa useampi ymmärtäisi tämän.
Ystävät. On joutunut miettimään mistä oikean ystävän tunnistaa, kun tuo vihreä myrkky sekoittaa monen muuten niin selkeän ajattelun. Itsekkyys on toinen asia, joka kuljettaa monia ystävyyssuhteita perse edellä puuhun. Ei osata ajatella loppuun asti ystävää ja hänen jaksamistaan. Mutta tämän ehkä ymmärtää vasta kun on itse tehnyt niin ja rikkonut sillä tärkeitä ihmissuhteita. No en voi todeta muuta kuin, että toisinaan on kuljettava se kivisempi polku. Ja ainahan on toivoa, että aika parantaa haavat ja jossain vaiheessa elämä voi johdattaa uudelleen yhteen. Niin ja on myös muistettava, että kun ihmiset kasvavat ja muuttuvat saattaa jotain vain kadota eikä sitä enää saa takaisin vaan se on hyväksyttävä ja aloitettava alusta tai sitten jätettävä kokonaan taakse.
Muutos. Tuli tuossa täytettyä viime kuun puolella 27 vuotta. En halunnut juhlia sitä mitenkään ja oikeastaan päivä tuntui yhdentekevältä kaiken muun muutoksen keskellä. Selvittyäni mullistuksista tuntui siltä, että voin taas hengittää ja tiedän mitä haluan. Pidän rauhallisuudesta, ja nautin pitkistä juoksulenkeistä rannalla. Valokuvaus saa sieluni syttymään ja tunnen eläväni täysillä kun onnistun vangitsemaan kuvaan jotain kaunista. Perhe, koti ja lapset...omia ei ole, mutta toisten perhe-elämään osallistuminen on mielekkäämpää kuin baarissa notkuminen, jossa menee kaikki rahat ja korvaan örisee kuppainen mies..no thanks. Ja onhan itsellänikin vielä perhe, jonka kanssa on mukavaa hoitaa pihaa ja keksiä älykästä tekemistä aina viikonloppuisin.
Tämän muutoksen keskellä on mukavaa olla niiden ystävien kanssa,
jotka arvostavat samoja pieniä asioita ja maailma on juuri siksi niin sairaan kaunis!
