Musta Joutsen

Työputki.
Olen vastannut kahden päivän aikana lähes 200 puheluun.
Kuunnellut kivut ja surut, ärräpäät ja naurut.
Ja olen taas ahdistussolmussa.

Huomenna vaihtuu elokuuksi.
Katsoin Black Swanin ja ymmärsin, että liiallinen kontrolli ei johda hyviin asioihin.
Tulee paniikkia ja ahdistusta.
Miten paljon voin tehdä töitä?
Saanko graduni valmiiksi?
Miten ehdin harrastaa?
Koska näen kavereita?
Ja muistanko hengittää?

Tämä oli juuri se tila, johon en halunnut loman jälkeen palata.
Unettomuus, paniikkihäiriöt ja liian nopea pulssi.
Ja mitä näkyykään ulkopuolelle?
Iloa, hymyä ja jaksamista.
Mutta helvetti soikoon, millä ihmeen energialla???
Oikeasti haluaisin käpertyä peiton alle ja ihmetellä lakanan läpi tunkevia auringonsäteitä.
Hukkua höyheniin ja paeta lentäen paikalta.

Ehkä tämä tästä.
Huomenna yliopiston väki palaa lomiltaan.
Tenttipäivät lyödään lukkoon.
Haetaan lukukausitarra ja kalenteri.
Täytetään kalenteri luennoilla.
Sovitaan tapaaminen proffien kanssa.
Varataan baarisuunnistuksen ilta vapaaksi töistä.
Luetaan, kirjoitetaan, ja....jaksetaan  nyt jo seitsemättä vuotta putkeen.

Kirkon portailla...

On otettu ensimmäinen askel.
Istuttu ja keskusteltu.
Puistossa ja portailla.
Ei puhuttu vielä mistään olennaisesta, mutta sentään tuo yhteys on olemassa.

Ja huomaan, että vieläkin pelottaa.
Pelottaa sanoa ääneen, että joskus sattui.
Ja, että nyt kaipaan ystävää.
Niin kuin kaipasin ennen.
Joka on tässä nyt aivan vieressä portailla, mutta silti niin kaukana.

Puhetta häälahjoista ja asuntolainoista.
Niin, ei kai muuta voi vielä odottaa.
Jääkahvi hikoilee sylissäni ja aika loppuu kesken.
Kuitenkin tapaaminen päättyy toiveikkaasti.
"Joskus lounaalle, tai elokuviin?"
Hän ehdottaa.
"Tottakai, kunhan töiltä ehditään."
Minä vastaan, hieman hämilläni.
Kaino hymy ja lämmin halaus.
Oliko tämä nyt vihdoin sovinto?

Kävelen kotiin ja puren huulta.
Olisi sittenkin pitänyt sanoa.
Että vihasin sinua paljon, mutta nyt pyydän anteeksi.
Eksyn merenrantaan ja katselen aaltoja.
Suolainen merituuli kutittelee kasvojani ja leikkii hiuksillani.
Päätän uskaltaa.
Ja kirjoitan viestin.

Nyt ei voi kuin vain odottaa...

Dagen efter

Häät on pidetty.
Puheita, tanssia, laulua, soittoa ja hyvää seuraa.
Morsianta ei ryöstetty ja kimppukin heitettiin vasta yleisön painostuksesta.
Jatkoille päästiin ja seurueesta yksi heitettiin niska-perse-otteella ulos baarista, sillä tämä kaatui pöydän päälle joka oli täynnä täysiä ja tyhjiä drinkkilaseja.
Hyvä ettei sentään asianomaiselle käynyt mitään...ja sivullisetkin selvisivät pienillä vammoilla.
Kaikinpuolin siis kai perinteiset häät.
Mutta silti tänään huomasin häiden sivutuotteena pari isoa oivallusta, parin pienen lasinsirun lisäksi.

En ole elänyt kovinkaan rehellisesti viime vuosina.
Olen pyrkinyt miellyttämään kaikkia oman hyvinvointini kustannuksella.
Ja tämä kaikki siksi että en ole uskaltanut suuttua kenellekään, enkä myöskään suututtaa ketään.
En ole riidellyt enkä rähissyt.
Olen kulkenut pumpulissa, ja kohdellut jokaista tapaamaani ihmistä silkkihansikkain.
Ja kokenut koko ajan huonoa oloa ja pelännyt, että en vain ole rasite kenellekään.

Sillä olen ollut siinä uskossa, että minut jätetään muuten yksin.
Kukaan ei jaksa, eikä halua olla kanssani jos olen sellainen kuin oikeasti olen.
En ole näyttänyt todellista luonnettani kenellekään vuosiin, ja viimeisin joka minut sai tuntea
kokonaan oli demariystäväni.
No kaikki tietää miten se tarina päättyi....tai koki ainakin välikuoleman.
Nämä syvät haavat olivat löytäneet tiensä sieluuni, ja elimistön puolustusjärjestelmä ryhtyi toimiin.
Rakennettiin suojamuuri sydämen ympärille ja keksittiin miellyttämistaktiikka.

Kesti sitten eilisiin häihin asti ennenkuin tajusin tämän.
Papin sanat siitä, että morsian, joka omaa hyvin itsepäisen luonteen, on selkeästi löytänyt ihmisen joka rakastaa häntä, sillä hän jaksaa katsoa häntä myös niinä ei-hyvinä päivinä.
Siis vaikeakin ihminen voi päästä avioon ja vielä sellaisen kanssa, joka raivostui minulle kun olin teinivuosinani niin hankala.
Mietin ja itkin vielä pari viikkoa sitten mikä minussa on vikana, kun sain täyslaidallisen ystävältäni kesken lomareissun. Olin täysin tunnoton ja samalla kipu juili jokaisessa lihaksessa.
En sanonut mitään vaikka joka solu kropassani huusi ja kiukutteli.
Normaalisti olisin uskaltanut suuttua ja sanoa samalla mitalla takaisin, mutta kun on mennyt itsensä vuosien ajan ryssimään niin vaikeahan sitä on heti aloittaa.
Pelko on vahva tekijä muokkamaan ihmistä omanlaisekseen.

Tänään tuli iso ikävä. Ikävä ystävää.
Ystävää joka kyllä satutti, mutta ainakin tiesin, että olen elossa kun tunsin kipua.
Ihmistä, jolle sai olla oma itsensä.
Ei tarvinnut pelätä jokaista liikettä tai väärin asetettua sanaa.
Sai itkeä kun siltä tuntui ilman että tarvitsi pelätä reaktiota.
Ja kun toisella oli paha olo niin se sanottiin tai välillä huudettiin rehellisesti päin naamaa.
Ei tarvinnut pelätä puukkoja ja piikkejä lauseiden ja tekojen välissä.
Ja riidat sovittiin, kun sen aika oli...kaikki paitsi se viimeinen ja sitä olenkin miettinyt, että miksi näin?

Mutta jos ei kuitenkaan jäisi märehtimään menneeseen vaan keskittyisi tulevaan.
Yrittäisi murtaa muureja pala kerrallaan.
Opettelisi tuntemaan itsensä paremmin.
Uskaltaisi elää enemmän ja tuntea silloin kun sen aika on.
Löytäisi uusia puolia itsestään ja antaisi ihmisille enemmän.
Ja aina kun pelottaisi, niin sitä nostaisi hartiat korviin ja laulaisi Ystävän laulua:

"Mistä tunnet sä ystävän?

Onko oikea sulle hän?

Ajat ankeimmat selvittää,

kuka viereesi jää.

Kun on sinulla vaikeaa.

Ja kun tarvitset auttajaa.

Silloin ystävyys punnitaan.

Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän,

kun on vierelläs vielä hän.

Turhat tuttavat luotas ois

Hävinneet pian pois"