Say it right

In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall

When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan

Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
Do you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me

I can't say that I'm not lost and at fault
I can't say that I don't love the light and the dark
I can't say that I don't know that I am alive
And all of what I feel I could show
You tonight you tonight

Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
Do you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me

From my hands I could give you
Something that I made
From my mouth I could sing you another brick that I laid
From my body I could show you a place God knows
You should know the space is holy
Do you really want to go?

Drama, Drama...

Viime aikoina olen onnistunut kohauttamaan vähän joka taholla.
Tuntuu siltä, että ihan sama mitä teen niin aina sattuu.
Tai sitten se, että jättää tekemättä.

Vaikuttaa siltä, että monet esimerkiksi ottavat elämän aivan liian vakavasti.
Pitäisikö elämä sitten ottaa vakavasti?
Tiettyyn pisteeseen asti kyllä,
mutta ei tästä elämästä selviä
jos ei sekoita joukkoon hieman huumoria ja hauskanpitoa.

Elämä on siis vääjäämättä täynnä draamaa halusimme sitä tai emme.
On kuitenkin hyvä palauttaa mieleen seuraava lause:
"Little drama never hurt no one"

Pakastin mäessä ja muuta mukavaa

Olin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa laskemassa pulkalla.
Tämä on oikeasti tapaus, sillä viimeisin omistamani, ihana pinkki pulkka, meni siskoni lapsille näiden ollessa alle kouluikäisiä.
Mäkeä en tämän pulkan luovutuksen jälkeen olekaan laskenut, vaikka joskus mieli olisikin tehnyt.

Päätin siis varustautua tähän laskiaiseen kunnolla ja ostin itselleni upouuden punaisen pulkan (6 e) sekä termarin (24,90 e), jossa säilyttää sielua mukavasti lämmittävää minttukaakaota.
Haalarit vielä niskaan ja sitten eikun mäkeen.

Aloitin pienimmästä mahdollisesta mäestä ja olin aluksi aivan kauhusta kankea.
Miten tätä kuolonkelkkaa oikein edes ohjataan?
Päädyin käpyjen keskelle ja melkein törmäsin lasten leikkipuiston kiikkuhärveliin.
Ei hyvä.
Hauskaa oli huomata, että kyllä sitä näköjään vuosien kuluessa jotkin taidot ruostuu.

Uusi yritys. Isompi mäki. Tekniikan hiontaa. Jes, tämähän alkoi sujua. Olen kuin luotu mäkeen.
Vauhdin hurma on ihana ja jos kylmyys ei olisi niin kova niin tätähän voisi tehdä vaikka koko päivän.

Lämmittelyä. Ilmaista hernaria ja kuumaa mehua (pahaa) ja lopulta omat minttukaakaot termarista ja makkaraa grillistä (hyvää). Maistamatta jäi valitettavasti lämmitetty Battery...kuulemma oli hyvää.

Takaisin mäkeen tankkauksen jälkeen.
Lapaseni eivät aikoihin ole olleet näin lumiset.
Hitsi, että on kivaa.
Loukkaantumisiltakaan ei vältytä.
Joku tyttö saa pahan mustelman naamaan ja itse lasken jotain opiskelijapoikaa päin jalat edellä (pahoitteluni).
Oma loukkaantuminen oli lähellä, kun yhtäkkiä pakastin täynnä opiskelijoita asettuu poikittain pulkkani eteen.
Onneksi mitään vakavaa ei saattunut.

Muita erikoisia menopelejä pakastimen lisäksi oli kaiuttimilla varustettu sohva, uimarengas, toimistotuoli, kaljakorilla lisävarusteltu pulkka, pyörä sekä yksinäinen termari, jonka sisältö jäi arvoitukseksi.

Lopulta kylmä yllätti taas ja oli pakko poistua, vaikka kivaa olisi piisannut vaikka iltaan asti.
Laskiaispullat ja kahvit Unicafessa ja sitten kotiin lämpimään suihkuun.
Ihana päivä.

"Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"

Puoli viideltä aamulla

Kirjoittaessani tätä merkintää on kello noin puoli viisi maanantai aamuna.
Olen saanut kandidaatintutkielmani ensimmäisen version valmiiksi.
Lähetin sen arvioitavaksi juuri pari minuuttia ennen tätä merkintää.
Nyt vähän väsyttää.
Menen nukkumaan.

P.s. älkää kysykö minulta vähään aikaan mitään diakoniasta ja rippikoulusta, kiitos!

Finland, zero points...

Jahas...
Tuli sitten valittua Suomelle ehdokas tämän vuoden viisuihin ja voitonhan vei odotetusti Pakarisen Hanna.
Sanottakoon, että minähän en viisuja edes seuraa.
En nähnyt edes kun Lordi voitti viime vuonna, koska juhlin synttäreitäni.
Nytkin kyseistä spektaakkelia tuli seurattua, koska yritin bongata ystävääni katsomosta.
Samalla myös satuin huomaamaan entisen duunikaverini Lauran kabareen taustatanssijoista. It's a small world.

Mutta ihan musiikillisesta perspektiivistä sanottakoon, että ei tuolla Hannan biisillä kyllä viisuja voiteta.
Kuitenkin on pakko antaa propsit Hannalle, trukkikuskille Lappeenrannasta, joka siis tuskin sitä trukkia ajellessaan olisi uskonut, että ensin hänet äänestettäisiin Suomen ensimmäiseksi Idoliksi, ja sitten hän vuonna 2007 edustaisi Suomea, koko Euroopan katsellessa, tukka tuulikoneen voimasta hulmuten.

Toivottavasti ei ihan nollille jäätäis siinä pistelaskussa.
Olis pitänyt jättää osallistuminen siihen Lordin voittoon,
ja järjestää vaan joka vuosi samoihin aikoihin Kauppatorin kansanjuhla tämän voiton muistoksi...

Ystäville

Minulla ei ole yleensä tapana laittaa kaksia lyriikoita peräkkäin,
mutta nyt on taas aika todeta se,
että kyllä ne jotkut vaan osaa sanoa asiat niin paljon paremmin.

Kuitenkin vielä sellainen asia, että tämä on omistettu kaikille ystävilleni,
sekä niille tutuille töistä, opiskelujen parista tai mistä tahansa,
jotka eivät käännä kasvojaan pois, kun satumme törmäämään kadulla.
Kiitos kaikesta kuuluu teille :)

I may not always love you
But long as there are stars above you
You never need to doubt it
I'll make you so sure about it

God only knows what I'd be without you

If you should ever leave me
Though life would still go on believe me
The world could show nothing to me
So what good would living do me

God only knows what I'd be without you

If you should ever leave me
Well life would still go on believe me
The world could show nothing to me
So what good would living do me

God only knows what I'd be without you
God only knows what I'd be without you
God only knows...

Cool

En pystynyt jättämään sadatta merkintääni viimeiseksi.
Loser.
No joo...tämän biisin haluan tänne laittaa, koska se vastaa tällä hetkellä todella hyvin toiveitani.
Ja toivossahan on aina hyvä elää.

It’s hard to remember how it felt before.
Now I found the love of my life...
It passes, things get more comfortable.
Everything is going right.
And after all the obstacles.
It’s good to see you now with someone else.
And it’s such a miracle that you and me are still good friends.
After all that we’ve been through.
I know we’re COOL.

We used to think it was impossible.
Now you call me by my new last name.
Memories seem like so long ago.
Time always kills the pain.
Remember Harbor Boulevard.
The dreaming days, where the mess was made.
Look how all the kids have grown.
We have changed but we’re still the same.
After all that we’ve been through.
I know we’re COOL.

And I’ll be happy for you.
If you can be happy for me.
Circles and triangles, and now we’re hangin’ out with your new girlfriend.
So far from where we’ve been.
I know we’re COOL.

Sadas merkintä blogiini

Olen kirjoittanut blogiani vuodesta 2005 ja vasta tänään kirjoitan sadannen merkintäni.
Olenkohan edennyt normaalia tahtia, vai kirjoitankohan vähemmän merkintöjä kuin keskiverto bloggaaja.

Ihan sama toisaalta, koska tämä on minun blogini, eikä kenenkään muun.
Ja joku perferktionisti-miellyttäjä minussa haluaisi tämän merkinnän olevan huippu hieno.
Sellainen joka viihdyttäisi, ja olisi samalla vallan nokkela.

Mutta ei. Tämä ei ole sellainen merkintä.
On liikaa ikäviä asioita elämässä. Liikaa stressiä kandityöstä.
Liikaa unettomia öitä, siitä johtuvaa väsymystä ja ilkeän flunssan pitkittymistä.

Voi olla, että tämä merkintä jää viimeiseksi. Onhan sata aikamoinen saavutus.
Minun pitää hakeutua hetkeksi itseni seuraan, ja olla muun maailman saavuttamattomissa.
Koska en jaksa kohdata maailmaa tässä tilassa, aion paeta sitä, koota itseni,
kunnes olen tarpeeksi vahva seisomaan tukevasti jaloillani tuulessa ja tuiskussa.

Wish me luck...

Just walk away...

Töissä kuultu biisi soi edelleen päässäni.
"I just don't love you anymore"

Väsyttää...
Itkuksi meni sitten koko päivä.
Kiitos taas siitä.
Toivottavasti olet onnellinen, että sait taas satuttaa.

Tuli mieleen, että miksen minä osaa kävellä pois. Kääntää selkääni.
Miksi jään, kun pitäisi lähteä?
En ole ikinä oppinut.
Ehkä se on minulle kuin luovuttamista, jota en myöskään ole koskaan oppinut.

Valehtelemisessakin olen huono....en pidä siitä ollenkaan.
Se, että valehtelee, kertoo ihmisen heikkoudesta.
Ei olla tarpeeksi vahvoja totuudelle.

Kuinka paljon pitää kestää?
Äitini sanoo aina, että kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.
Saanko todella?

Tulisiko maailmanloppu, jos en enää sietäisikään käytöstäsi?

"What a wicked game to play,
to make me feel this way"

Opettele mua...

Ihqboksissani olevassa sitaatissa lukee lause/käsky
"Opettele mua"

Ehkä minun olisi aika opetella itse itseni.
Jos sen noin edes voi sanoa.

Toisaalta tiedän tasan tarkkaan mitä olen ja kenen joukoissa seison.
Mutta yllättävät arviot toisten osapuolten puolelta saavat minut
aika ajoittain tarkistamaan omia käsityksiäni itsestäni.

Onkohan tämä hyvä juttu?

Onko tämä tervettä?

Koska blogiani tänään kommentoitiin kovin synkäksi,
niin kirjoitan tänne nyt sitten huumoria elävästä elämästä.
Tai siis unestani ja sitä seuraavasta aamusta.

Tapahtumapaikkana unessani oli siis kesämökkimme, joka kyllä yllättävän usein on unieni tapahtumapaikkana.
Myös yksi yleisistä tapahtumapaikoista on New York, joka ei kyllä ikinä yhtään muistuta itse kaupunkia,
tai sitten uneni tapahtuvat vanhassa lapsuudenkodissani Myllypurossa.
Mutta joo, takaisin itse uneen.

Siis olen kesämökillämme, ja en toki yksin, vaan seuranani on ystäväni Aino,
jolla tosin on todellisesta elämästä poiketen vaalea lyhyt tukka, sekä edellisestä opinahjostani tuttu poika.
Paljon yksityiskohtia ei ole jäänyt unestani valitettavasti mieleen, mutta siis saunoimme kolmistaan innokkaasti.
Välillä tuli niin kuuma, etten pystynyt olemaan saunassa, vaan pakenin kovia löylyjä pukuhuoneeseen,
mutta sitkeästi kuitenkin palasin takaisin ihoani polttaviin löylyihin.

Sitten olikin aika lopettaa saunominen ja jäätelön vuoro.
Mutta siis jäätelön hakemisessa minulla ja Ainolla tuntui olevan ongelmia,
sillä jostain syystä minulle ei riittänyt yksi jäätelö vaan niitä piti olla kaksi per lärvi.
Mutta sitten sekin, että jos niitä olisi kaksi, olisi todella iso ongelma ja ei mitenkään hyväksyttävää.
Tästä huolimatta lisää jäätelöä oli saatava, ja siinä minun sitten panikoidessa että mistä sitä saa,
tuttu poika vaaleansinisessä pyyhkeessään kysyy minulta, että enkö minä elämältä mitään muuta halua kuin jäätelöä.
Ja minä tokaisin siihen hieman ärtynneenä, että en!
Tähän heräsin..tai no siis oikeastaan herätyskello herätti.

Tylsää, voisi joku sanoa tähän asti luettuaan.
Mitä ihmeellistä tuossa nyt oli?
No jaa...ei kai mitään.
Mutta kun heräsin olin uneni aikana onnistunut riisumaan itseltäni unihousut, alushousut, sukat, topin ja pyjaman paidan, poistamaan pussilakanani sisältä untuvapeittoni
ja makasin pussilakanani sisällä siköasennossa (siis täysin alasti) herätessäni.

Miten olen onnistunut tämä kaiken tekemään unissani, ja miksi.
Toisaalta saunassa ollaan alasti, joten ihan järkevää toimintaa.
Minä syytän kaikesta kuumetta sekä sitkeää flunssaani.
Sillä, enhän minä mitenkään käyttäydy oudosti unissani, koskaan!

Elämän palapeli

"Elämä koostuu pienistä paloista"

Näinköhän?

Toisaalta ihan fiksukin ajatus,
mutta mitä tehdä,
jos tuntuu etteivät omassa elämässä palaset loksahda paikoilleen.

Jos itse on epämääräinen pala, eikä sovi toisten ihmisten elämään ja kuvioon.
Vaihtaako silloin kuviota, vaiko tyytyä siihen ettei yhteiselosta toisten kanssa tule koskaan ehjää kuvaa?

Toisaalta sekin on todella hajottavaa jos yrittää aina vain miellyttää kaikkia.
Enkä ole koskaan pitänyt siitä.

Ehkä on parempi olla häiriötekijä, kuin miellyttäjä, vaikka se sitten merkitsisikin enemmän yksinäisiä hetkiä,
tässä pienistä paloista koostuvassa elämässäni.