Surprise Party

Suomi meni ja voitti sitten maailmanmestaruuden.
Vau.
Ei voi muuta kuin ihailla tiimityön hedelmiä ja 6-1 tulosta.
Pitkään ja hartaasti tehty työ palkitaan.
Ja kansa antaa isolla kädellä rakkautta.

Sama tunne on itsellä.
Raskas vuosi on vihdoin paketissa.
Viimeinen tenttipaperi jätetty torstaina, tosin tyhjänä, mutta kuitenkin jätetty.
Arvosanat kiitettäviä ja hakupaperit uusiin haasteisiin laitettu vetämään.

Leijonat saivat tänään kansanjuhlan.
70 000 suomalaista kokoontuivat yhteen juhlistamaan Suomen huikeaa saavutusta.
Suomi on jääkiekon maailmanmestari 2011.
Kansan tsemppi yhdistettynä oman joukkueen hurjaan työskentelyyn tuotti tulosta.

Mutta kuka järjestäisi juhlat arjen sankarille?
Jos jotain saisi toivoa, niin haluaisin, että joku järjestäisi minulle yllätysjuhlat.
Synttäritkin on torstaina, mutta niitä vietetään tällä kertaa yksin kotisohvalla.
Ja nythän se ei olisi enää mikään ylläri, mutta kuitenkin.
Olisi hienoa, kun voisi olla hetken valokeilassa ja saisi jakaa oman ilonsa muiden kanssa.
Ei ehkä 70 000 ihmisen kanssa ja keskellä kauppatoria, mutta kuitenkin.
Olisi vaikka kakku ja skumppaa, sekä rakkaat ystävät ympärillä.
Mutta sitä odotellessa ripustan Suomen lipun parvekkeelle,
avaan pullon punkkua ja juhlin Leijonien kanssa.

Kiitos poijjaat!

Brighter discontent

Olen nähnyt viimeiset 1,5 vkoa pelkkiä painajaisia.
Menetin työni.
Palasin entiseen työpaikkaani enkä osannut hommia.
Nöyryytystä ja syyttäviä sanoja.
Omat hautajaiset ja vain vieraita kasvoja.
Sotatantere keskellä kaupunkia ja yritän suojella tuntemattomia lapsia kranaateilta.
Jokainen aamu, kun herään olen hiestä märkä, ja pulssi on epätavallisen nopea.

Selvisin hengissä.
Mutta jäin miettimään unien tarkoitusta.
Miksi pelkkiä painajaisia, joissa tuntuu että vaihtoehtoja ei ole.
Nöyryytys, häviö, kuolema.
Jotenkin niin lopullista.
Yritetäänkö minulle sanoa jotain?

Tänään sitten ymmärsin.
Elämän rajallisuuden, kun luin Hesaria.
Ajatuksia äideistä.
Kuinka monella ei ole enää mahdollisuutta onnitella äitiä.
Ja kuinka minä olen saanut jatkoaikaa omani kanssa.

Pienenä itkin paljon, kun Ruusun Ajan mummi joutui sairaalaan.
Senni-mummi pyysi Illiä koskettamaan kättään.
"Älä pelkää koskea kuolevaa"
Itkin paljon, varmaan enemmän kuin koskaan, kun oma äitini joutui sairaalaan.
Muistin Ruusun Ajan ja Sennin ja pidin äitiä kädestä ja itkin.
Oli pakko uskaltaa koskea...silloin luulin, että kuolevaa.

Tuli jatkoaika ja vasta nyt ymmärrän sattumien summan ja unieni kätketyn viestin.
On oltava kiitollinen.
Jokaisesta päivästä.
Hetkestä.
Ystävästä.
Vastoinkäymisestä, koska ne auttavat arvostamaan.
Onnistumisesta, koska niillä jaksaa jatkaa matkaa.
Isästä.
Ja ennenkaikkea omasta äidistä, jota taas tänään sain halata.

People

Vappu koostui vaikka mistä.
Ihmetyksestä ja tanssista.
Kukkamekoista ja salamavalon välkkeestä.
Prinsessapalloista ja jättibanaanista.
Skumpasta ja mansikoista.
Ja ihmisistä...

Jäin pohtimaan sitä, kuinka elämässäni on samanlaisia ja samanhenkisiä,
mutta samalla niin erilaisia ystäviä.
Jokaisella on oma tarkoituksensa, oma paikkansa ja tehtävänsä.
On omat hetkensä.
Huonot ja ne hyvät.
Ja vaikka miten huonosti menisi, niin sitä vaan selvitään.
Muistin yhtäkkiä tätä kirjoittaessani tv-sarjan vuosien takaa ja sen tunnelatauksen, jonka sarja sai aikaan.
Mutta ennen kaikkea se syy miksi jaksoin sarjaa seurata oli sen älykkäät oivallukset juuri edellä kuvaamistani hetkistä ja ihmisistä.....


"Each card has a name. The magician, the Empress,
The Fool, The Wheel of Fortune, Strength...
They represent challenges and tests. 
Twists of fate. 
No card is all good or all bad. 
Cards can be positive or negative, depending on where they fall.
When you read someone's future, they must think of a question. 
They must hold it in their mind. 
The cards are read in sequence. 
Each card leads to the next. 
We move from terror and loss to unexpected good fortune. 
And out of darkness, hope is born."
-MSCL