Kirjoitin 16.11.2008 blogiini häiritsevästä
linkistä:
Starbucksin tulosta Suomeen tuolloin vasta huhuttiin, ja muistan kuinka kävin säännöllisin väliajoin tarkistamassa, josko kyseisessä postauksessa mainitulla sivulla olisi tapahtunut jotain.
Mutta ei.
Neljä vuotta myöhemmin 15.5.2012 klo 9:00 Suomen ensimmäinen Starbucks aukesi Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja pakkohan se oli mennä testaamaan kahvit ensimmäisten joukossa.
Mutta ainahan keijukahvilassa on jonoa.
En ole koskaan kävellyt suoraan tiskille ja tilannut, vaan aina on joutunut jonottamaan.
Mikä toisaalta on hyväkin juttu, sillä on enemmän aikaa miettiä millaisen keksin ottaa kahvin kanssa.
Ero Suomen ja muun maailman bucksien välillä:
Suomen jono liikkui aika hitaasti, mutta tämä ehkä johtui vielä alkukankeudesta.
Ensimmäistä kertaa nimeni oli kirjoittettu oikein!
En ollut Minnie, Mina, Mintu (ja siis tällä kertaa tavasin nimeni)
enkä joutunut käyttämään Starbucks aliastani Ameliaa (lähellä siis toista nimeäni, mutta amerikkalaisittain tietysti). Näin meidän kesken on pakko myöntää, että Ameliasta olen aina tykännyt, kun se muistuttaa Amelia Earhartista, jota olen aina jotenkin ihaillut rohkeuden ja sisukkuuden puolesta.
Tosin on silti mainittava, että nimeni lausuminen tuotti juoman antajalle haasteita, ja hän joutui pyytämään ilmeisesti suomalaiselta kollegalta apua, mutta hyvinhän se lopulta sujui :)
Lempijuomani.
Ja samalta maistui kuin aina.
Thank God for franchising!
Mielenkiintoinen yksityiskohta muistui tänään mieleeni Frappuccinoa siemaillessani:
17-vuotiaana tämä oli SE juoma,
joka kädessä hilluttiin pitkin Californian kuumia kesäkatuja Lisan kanssa.
Ja siitähän se Frappuccino hullutus sitten lähti 12 vuotta sitten.
Tästä juomasta on päiväkirjassani useita merkintöjä, lähinnä siitä kuinka paljon kaipaa sitä.
Matkustaessani en voi lähteä maasta, jossa on Starbucks ennekuin olen saanut Caramel frappuccinon (tässä myös yksi syy miksen matkustele paljon talvella, sillä Frappuccino on kesäjuoma).
En ole koskaan maistanut muita frappuccino makuja kuin Caramellia. Tähän voi tosin tulla tämän kesän aikana muutos, sillä
nettisivuilla näkyy ihana mainos Mocha Cookie Crumble Frappuccinosta.
En voi sille mitään, että minua häiritsee kuulemani suomen kieli.
Tilaan juomani englanniksi, vaikka hetken mietin, että pitäisikö sanoa että keskikokoinen karamelli frappusiino.
Enkä ole näköjään ainut.
Vieressäni seisovat homokaverukset keskustelevat englanniksi ja vaihtavat välillä suomeen,
kun kaikki sanat eivät muistukaan mieleen.
Keskivertopissikset hihittelevät ja kuiskivat toisilleen tulleensa tänne, koska tää on nyt niin IN.
(Onkohan tämä ihan eka kerta Keijukahvilassa?)
Kahvitaululta puuttuvat tutut kalorimerkinnät ja dollarimerkit.
Hinnat ovat suurinpiirtein samaa luokkaa, ehkä kuitenkin Suomen kahveista joutuu maksamaan hieman suolaisemman hinnan kuin esim. Jenkeissä.
Istun ulos ja seuraani liittyy jenkkiperhe, jonka kanssa kuulumisia vaihtaessa alkaa tuntua yllättävän kotoisalta. Melkein unohdan, että tässä sitä istutaan Suomessa lentokenttäkahvilassa.
Matkat kentälle 4,50€ suuntaansa verottavat tämän eliittipissiksen kukkaroa sen verran (puhumattakaan sitten bensasta ja parkkimaksuista), että ei täällä voi ihan joka päivä rampata, vaikka mieli tekisikin.
Pakko on myös myöntää, että reilu 40min matka ruuhkabussissa matkalaukkujen ja hikoilevien turistien kanssa, ei kyllä ihan heti houkuttele uudestaan.
Olkoon tämä paikka siis aina mielessä pahana päivänä, kun mikään muu ei saa mustaa mieltä kirkastumaan.
Vinkkinä tämä siis ystäville!
Ja tulevaisuudessa todella toivon, että bongaan tutun vihreän keijulogon vaikka Aleksilta.
