On kulunut vuosi tärkeästä tapaamisesta.
On kulunut kuukausia viimeisestä kirjoituksesta blogiin.
On kulunut muutama päivä päätöksestä, jolla haetaan muutosta elämään.
On yksinkertaisesti kulunut aikaa....ja tämä tuntuu hyvältä, kerrankin.
Alku oli vaikea.
Toisen läsnäoloon tottuminen vaati omat ponnistelunsa.
Hyllyyn unohtunut deodorantti aiheutti alkuun pientä ahdistusta - tunkeilijoita minun kodissani.
Sitten piti raivata kaappiin tilaa toisen vaatteille, ja samalla käydä läpi ja heittää roskiin tai kierrätykseen kaikki vanhat vaatteet.
Muutokset sisustuksessa ja rakkaiden kirjojen perkaus aiheuttivat paljon kyyneliä.
Koko minun elämä yksissä kirjoissa levällään olkkarissa, parvekkeella ja makkarissa.
Tästä kuitenkin selvittiin ja toinen löysi paikkansa itselleen...edes pienen nurkkauksen.
Se mistä nurkasta sitä itse itsensä tulevaisuudessa löytää on sitten ihan toinen asia.
Kuukausien kuluessa on tullut vastaan muutakin kuin vain toisen kanssa elämään opettelua.
Gradu valmistui omien tavoitteiden mukaisesti ja paperit olivat ulkona kesän alussa.
Gradun ja valmistumisen jälkeen olisi voinut tämän bloginkin osuvasti lopettaa - olihan se alunperin aloittettukin opiskelujen alussa nimenomaan opiskelijaelämän kiemuroista avautumista varten.
Mutta päätin sitten kuitenkin toisin, ja ajattelin tänäänkin tänne kirjoittaa.
Ehkä lopettamisen aika on myöhemmin.
Sen kuitenkin tiedän, että kovinkaan useasti en ehdi ajatuksiani enää tänne päivittää.
Vaikka paljon on tullut saatua ja saavutettua, on myös joutunut luopumaan.
Ei pelkästään kirjoista ja vaatteista, vaan myös matkakumppaneista.
Ajan kuluessa on ymmärretty, että aika ja paikka oli palautteelle väärä.
Toisaalta tähän tilanteeseen jouduttiin väkipakosta, ja jos olisin itse saanut päättää, olisin tehnyt kaiken toisin ja paljon myöhemmin.
Mutta seurauksien kanssa on elettävä ja toisaalta tämä on ollut opettavainen kokemus.
On opittu antamaan anteeksi niin itselle kuin muillekin, ja jotenkin varmuus siitä mitä ihmisenä tarvitsen on lisääntynyt.
Tiedän nyt paremmin mikä tekee minut onnelliseksi ja minkä puolesta kannattaa taistella.
Vaikeina hetkinä ihmissuhteissa on osattava katsoa asioita molemmilta kanteilta ja miettiä omaa käytöstään, että kannattaako tässä nyt jästipäänä ja loukattuna murjottaa omassa nurkassaan vai alkaa rakentaa sovinnon siltaa ymmärtämällä oman puutteellisuutensa.
Tulevaisuus jännittää hieman.
Pitäisi löytää töitä, josta maksettaisiin rahaa.
Töitä, jotka haastavat minut päivittäin ja johon voin omalla panoksellani vaikuttaa.
Hakijoita paikkoihin on vain niin pirusti.
Jotenkin sitä kutistuu aivan täysin maan rakoon kuullessaan, että samaa paikkaa on hakenut 600 ihmistä.
Miten ihmeessä sitä voisi erottua muista edukseen?
Jännitystä, tai oikeastaan huolta tuo myös perheenjäsenen uusi syöpädiagnoosi.
Miten tämä pitäisi oikein taas jaksaa niin, että hengissä selvitään?
Onneksi tukea löytyy kotoa, mutta toisaalta sitä huomaa, että vanhatkin haavat ovat niin syviä, että ne nousevat helposti pintaan ja näyttäytyvät tuoreina vaikka luulin niiden jo arpeutuneen hyvän aikaa sitten.
Tässä siis itselle paljon tehtävää tulevaisuutta ajatellen, että opin käsittelemään elämäni suruja ja kipuja oikeaan aikaan, jottei niistä muodostu vuosiksi riippakiveä.
Torstaina vietettiin Yhdysvalloissa Kiitospäivää.
Salaa mielessäni kesken lounashetken lausuin oman pienen kiitokseni.
Kiitos, että minulle on annettu hyvä perhe ja ystävät ja nyt vielä tämän kaiken lisäksi elämänkumppani, jonka kanssa saan olla oma itseni ja jakaa kaikki arjen ilot ja surut.
