Opintosuoritusten vuosi

Mikä helpotus.
Vuoden viimeisenä päivänä on helppo hymyillä, sillä viime syksyn uurastus palkitaan.
Opintonoppia satelee ja omaksi yllätyksekseni olen saanut parempia arvosanoja kuin uskalsin odottaakaan.
Nyt ei voi muuta kuin taputtaa itseään olalle ja toivoa ja rukoilla vastaavaa menestystä vuodelle 2011.

Vuoden viimeisinä päivinä lapsettaa

Joskus kun on vapaapäivä ja voi valita, että lukeeko tenttikirjaa vai lähteekö laskemaan ystävän kanssa pulkkamäkeen, on ehdottomasti viisainta valita pulkkamäki.

On se kummallista kuinka kaikenmaailman huolet haituvat kun lumihiutaleet leijailevat kuin pumpulinpalaset, tuuli suhisee laskijan korvissa ja lapaset kastuvat ensin hiestä ja sitten lumesta.

Toivottavasti myös vuosi 2011 tuo mukanaan lapsenmielisiä hetkiä ja lisää lumienkeleitä :)

Lumienkeliä tekemässä

Ja valmiit tuotokset

Pain on Earth and Misery mild

Note to self:
I will not attend to another family Christmas dinner.
Let this be an early New Year's resolution.
I love my family but I love me more and I refuse to sit in a table
and listen to my sister's husband insult me.

Yes, I know that I'm overweight.
Yes, I know that I don't have a boyfriend and am not likely to get one before my niece does.
Yes, I know I haven't graduated and my sister will get another degree before I do.
Yes, I know that nothing I say is important and therefore I shouldn't give any advice.
Yes, I know that I don't know how to dress properly and have a poor taste in fashion in general.
Yes, I know that my funny stories are not funny and I should therefore withdraw from telling any.

And these are just to name a few that were heard during lunch.
At least I will have a full year to get over these....or maybe I should just admit that someone's being honest and I just can't handle the truth.

One way or the other I fucking hate Christmas!

Birds

Dear God, make me a bird. So I could fly far. Far far away from here.

Part of the posse

Mistä tietää että on päässyt mukaan työporukkaan?

Saa kutsun osallistua työpaikan kimppalottoon :)

Siis voiko enää suomalaisempaa olla...

joten jos en kohta lähde reissuun niin muutun supisuomalaiseksi.

p.s. sen ainoan kerran kun missaa tiimipalaverin niin eikö siellä sitten jaeta ilmaista skumppaa...damn..nyt ei menny ne nallekarkit...tai siis skumppa tasan,

mutta yhdeksän päivän työputki jatkuu :)

Aikuinen nainen

Tuntuu kuin olisin aloittamassa elämääni uudelleen.
Tai sitten se johtuu vain siitä, että jotain on päättynyt....joku ajanjakso tai muuta sellaista.
Ilmassa puhaltavat uudet tuulet ja ajatukset vaihtuvat tukemaan varmempaa minää.
Voidaanko vihdoinkin puhua siitä, että tiedän todella mitä elämältä haluan....
vai menisikö se sittenkin niin että osaankin sanoa mitä en halua.

Työni pitää minut järjissäni ja olen sen avulla saanut nostettua itseni oman elämäni herraksi.
Raha-asiat ovat vihdoin kunnossa ja nyt todella tiedän tarkalleen miten tulen niitä tulevaisuudessa hoitamaan. Aikaisemmat haparoinnit sijoitusten ja muiden säästöyritysten suhteen ovat muuttuneet harkituiksi päätöksiksi, jotka tehdään koska halutaan miettiä omaa elämää pidemmälle kuin vain tämän päivän iltaan.

Yksinoloon tottuminen. Tämä on iso askel....siis ainakin minulle. Ennen saatoin viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa vain siksi että pelkäsin olla yksin, mutta nyt huomaan että pelkään olla sellaisten ihmisten kanssa joiden suusta voi tulla mitä tahansa minua loukkaavaa ja kritisoivaa kommenttia, jota minun ei oikeasti tarvitsisi tietää. On siis mielekkäämpää olla yksin kuin pelätä.

Pienten asioiden arvostaminen. En aikaisemmin ole ollut kovinkaan lapsirakas vaikka olen aina työskennellytkin lasten kanssa. Nyt viettäessäni aikaa kummipoikani kanssa joka 1,5 vuoden iässä oppii joka päivä jotain uutta ja nauttii pienistäkin asioista, olen oppinut rakastamaan jokaista hetkeä kun huoneessa on ihmisiä jotka todella välittävät toisistaan ja haluavat teoillaan edistää hyvää. Kun on itsellään niin paljon ei jaksa edes miettiä muita ja kadehtia sellaista mitä heillä muka on.
Elämä on niin paljon kauniimpaa ilman kateuden vihreää myrkkyä...kunpa useampi ymmärtäisi tämän.

Ystävät. On joutunut miettimään mistä oikean ystävän tunnistaa, kun tuo vihreä myrkky sekoittaa monen muuten niin selkeän ajattelun. Itsekkyys on toinen asia, joka kuljettaa monia ystävyyssuhteita perse edellä puuhun. Ei osata ajatella loppuun asti ystävää ja hänen jaksamistaan. Mutta tämän ehkä ymmärtää vasta kun on itse tehnyt niin ja rikkonut sillä tärkeitä ihmissuhteita. No en voi todeta muuta kuin, että toisinaan on kuljettava se kivisempi polku. Ja ainahan on toivoa, että aika parantaa haavat ja jossain vaiheessa elämä voi johdattaa uudelleen yhteen. Niin ja on myös muistettava, että kun ihmiset kasvavat ja muuttuvat saattaa jotain vain kadota eikä sitä enää saa takaisin vaan se on hyväksyttävä ja aloitettava alusta tai sitten jätettävä kokonaan taakse.

Muutos. Tuli tuossa täytettyä viime kuun puolella 27 vuotta. En halunnut juhlia sitä mitenkään ja oikeastaan päivä tuntui yhdentekevältä kaiken muun muutoksen keskellä. Selvittyäni mullistuksista tuntui siltä, että voin taas hengittää ja tiedän mitä haluan. Pidän rauhallisuudesta, ja nautin pitkistä juoksulenkeistä rannalla. Valokuvaus saa sieluni syttymään ja tunnen eläväni täysillä kun onnistun vangitsemaan kuvaan jotain kaunista. Perhe, koti ja lapset...omia ei ole, mutta toisten perhe-elämään osallistuminen on mielekkäämpää kuin baarissa notkuminen, jossa menee kaikki rahat ja korvaan örisee kuppainen mies..no thanks. Ja onhan itsellänikin vielä perhe, jonka kanssa on mukavaa hoitaa pihaa ja keksiä älykästä tekemistä aina viikonloppuisin.
Tämän muutoksen keskellä on mukavaa olla niiden ystävien kanssa,
jotka arvostavat samoja pieniä asioita ja maailma on juuri siksi niin sairaan kaunis!

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

että vastatuulessakin lentää jaksaisi

Kovat oli ajat ollu hällä takana

mut kuka uskois et’ on olemassa

surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran

murheistaan

Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju

nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin

vaan ei aina kaikki koe sitä näin

Sillä faunin, peikon, keijunkin

suru joskus kiinni saa

ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia

Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja

Kaikkialla huokausten kera toistettiin:

Miksi se yhden hengen vaati

ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin

suru silloin kiinni saa

se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin

suru silloin kiinni saa, se ei vie mukanaan…

-Chisu

No more plan B

Olen vuodesta toiseen tasaisin väliajoin muistuttanut itseäni ja ystäviäni siitä, että minulla on varasuunnitelma elämääni varten. Siis sellainen, joka otetaan käyttöön kun elämä ei mennytkään niin kuin suunniteltiin. Niille jotka eivät tätä suunnitelmaani ole kuulleet, niin kerrattakoon se lyhykäisyydessään:
35 vuoden ikäisenä, jos olen vielä sinkku ja lapseton, niin muutan Jenkkeihin etsimään onnea ja vaikka sitä jo kliseeksikin muodostunutta amerikkalaista unelmaa.

Viime viikkojen, ja siis oikeastaan jo pidemmän aikaa, olen alkanut ymmärtää, että tuo varasuunnitelmani on naurettava. Täytän tänä vuonna 27 ja olen melkein valmis opinnoissani. Unelmatyöpaikkaa ei ole ja lähetettyjen hakemusten perusteella en ole kovinkaan varteenotettava kandidaatti työmarkkinoilla. Paskaduuneja nyt osaa tehdä vaikka sokea apina jos niikseen sattuu. Suurin osa ystävistäni on parisuhteessa, naimisissa, perheellisiä tai ainakin muuten romanttisessa kanssakäymisessä onnekkaita, että en voi muuta kuin nauraa sille ironialle, että minun tehtävänä on tulevana kesänä pitää oppitunti rakkaudesta, seurustelusta ja avioliitosta.
Those who can't, teach...vai miten se meni?

Ainahan näitä asioita voi kaunistella ja selitellä itselleen ja toisille, että miksi näin on. Ei ole aikaa, ei muka löydy sopivaa...ja lopulta ystävätkin alkavat huomautella siitä, että olen nirso miesten suhteen. Niin, kai se on liikaa vaadittu, että haluaisi rinnalleen älykkään ja huumorintajuisen itseään pidemmän miehen, jonka kanssa voisi toisinaan keskustella ajankohtaisista asioista ja toisinaan hullutella luvan kanssa. Mutta minkä sille voi, että totuus saattaakin olla jotain muuta. Sitä sellaista mitä ei saisi lausua ääneen, koska se luokitellaan heti itsesääliksi.

Kun on melkein 27 vuotta tuijotellut kuvaansa peilistä voi siitä minun mielestäni esittää realistisiakin arvioita ilman että luisutaan itsesääliin. Tosi asiassa minä en ole erikoisen kaunis. Minussa ei ole mitään sellaista persoonallista, mikä pistäisi silmään tai kiinnittäisi ihmisten huomion. Olen keskipitkä, enkä siis todellakaan pienikokoinen, joten sinne häipyy unelma siitä, että mahtuisin joskus jonkun kainaloon. Koska siis miehethän rakastavat taskukokoisia naisia, sillä he eivät ole heidän miehuudelleen uhkana. Urheilusta huolimatta olen ylipainoinen ja vaikka joskus rakastinkin kovasti kurittaa kehoani syömishäiriöllä, asuu minussa lopun elämääni lihava tyttö, jota kaikki pihan lapset saivat oikeutetusti haukkua. Tämän kaiken lisäksi olen järjettömän ujo ihminen, johtuen ehkä menneisyydestäni, ja sitten samalla en kuitenkaan pelkää jutella tuntemattomille. Ne tuntemattomat eivät vain koskaan ole sellaisia joista olisin kiinnostunut.

Kun tähän todellisuuteen vihdoin herää ja ymmärtää sen, että en ole koskaan ollut kenenkään ihastuksen kohteena. En ole ollut sellainen ihminen, jonka kanssa joku mies haluaisi jakaa arkensa ja vielä uskaltaisi kertoa tunteistaan. En ole tuntenut perhosia vatsanpohjassa ajatellessani jotain miestä. En ollut treffeillä tai ulkona pariskuntana. En haaveillut tulevaisuudesta yhdessä jonkun kanssa. Enkä ikinä epäonnistunut suhteessa ja löytänyt siitä voimavaroja tulevaan elämään ja uuteen suhteeseen. Nämä faktat tiedostettuani en voi olla miettimättä, että mihin minä enää tarvitsen varasuunnitelmaani?

Varasuunnitelma on aina hyvä olla, näin sanotaan, mutta onko se olemassa vain siksi, että pitäisimme tiukemmin kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja pyrkisimme toteuttamaan sitä vaikka verenmaku suussa? Vai ostaako varasuunnitelma meille vain aikaa jos alkuperäinen suunnitelma antaa odottaa itseään? Toteuttaako kukaan koskaan varasuunnitelmiaan vai muokkautuuko alkuperäinen suunnitelma elämän heittelemien esteiden myötä? Siis todellakin...toteutuvatko varasuunnitelmat koskaan???

Koska en voi olla siitä varma, miten varasuunnitelmien loppujen lopuksi käy, olen päättänyt hylätä sen.
Miksi enää odottaa perhettä ja loistavaa uraa, ja pitää varalla jotain muuta jos edellä mainittu ei muka toteutuisi. Jos ei enää odottaisikaan, vaan luopuisi siitä mitä on suunnitellut. Ja jotenkin tiedostaisi sen, että joku on suunnitellut tämänkin minua paremmin. Sillä ei kaikkia ole luotu kauniiksi tyttöystäväksi tai vaimoksi, vaikka periaatteessa Raamatussa kehotetaan lisääntymään ja täyttämään tämä maa. Ehkä tehtävä voi olla suurempikin, vai onkohan silloin syyllistynyt itsekkyyteen jos ymmärtää omat rajoitteensa ja mahdollisuutensa. Matkaavatko yksinäiset ihmiset sielunvihollisen kanssa?

Oli miten oli, ei minulla ole enää varasuunnitelmaa. Ja hieman ahdistavalta tuntuu se, että pitäytyisin alkuperäisessäkään suunnitelmassa, kun sen toteutumisprosentti on käytännössä katsoen olematon.
Jos tekisikin niin, että nostaisi sen varasuunnitelman pääsuunnitelmaksi? Valmistumisen jälkeen ottaisi ja lähtisi. Ei katsoisi taakseen ja yrittäisi etsiä onnea muualta. Paikkojakin on tullut lisää ja mieli halajaa niin länsinaapuriin, Espanjaan, Irlantiin, Kanadaan. Niin ja kyllä siellä listalla se Yhdysvallatkin vielä komeilee, varsinkin kun on tullut tietoa lisää. Nyt siis painostusta gradun tekemiseen ja opintojen loppuun saattamiseen. Vuosi kahta työtä ilman lomia, ja siinä on pesämuna. Asunto myyntiin tai vuokralle ja menoksi.

En tiedä onko olo nyt yhtään helpottuneempi, sillä jännitys tulevasti ei ole poistunut. Eikä näin kai koskaan voikaan olla, että tuleva ei hieman jännittäisi, sillä sitten olisi varmasti menettänyt jotain elämänilostaan ja halustaan. Nyt vain onneksi jännittää sellaiset asiat johon minä voin itse vaikuttaa eikä minun tarvitse olla riippuvainen kenestäkään toisesta ja heidän tunteistaan.
I choose my choice!

Tapahtui Filmtownissa

On ihan pakko aukaista sanainen arkkuni tästä kyseisestä elokuvavuokraamosta.

Ei kestä enää.

Ei haluis enää ikinä käydä, mutta pakko on, kun ei lähellä ole muuta.

Joten avaudutaan, jos se vaikka auttais pahimpaan ketutukseen.

Siis minä en todellakaan ymmärrä,

mistä sinne on se henkilökunta palkattu.

Laitettu ilmoitus mol.fi:n,

ja etsitty ylimielistä ja työtään inhoavaa porukkaa.

Ja joo, kyllä ymmärrän että eihän tällaisissa paikoissa ole mikään hyvä palkka,

mutta luulis että näille kuitenkin TES:n mukaan maksetaan edes jotain.

Mutta silti, olisi edes kiva, että jonnekin voisi laittaa palautetta.

Kuvitelkaa seuraava tilanne:

Tiistai iltapäivä. Lampsin sisään liikkeeseen ja ryhdyn valitsemaan leffoja.

Samaan aikaan rastatukkainen tyttö (ikä ehkä 24 v.) alkaa kovaan ääneen valittamaan, kuinka kaikki miehet on mulkkuja.

Jahas, että näin...tuo tyttö ei varmaan tajunnut että täällä olikin asiakkaita.

Väärin.

Juttu jatkuu ja seuraa tarkka kuvaus tästä mulkkujätkästä sekä jostain tytöstä joka liittyy tapaukseen ja ei viitsi vittu vastaa puhelimeensa. Show jatkuu ja leffat löydettyäni suuntaan katsekontaktia vältellen ulos.

Perjantai.

Tytön mielipiteet tulevan viikonlopun bileistä. Onkohan siellä miehiä tarjolla.

Muuta epämääräistä välienselvittelyä jostain ihme asiasta, jota en kumma kyllä kuule.

Puhelin soi ja selostusta palkoista (soittikohan pomo?).

Sitten alkaa työkaverin kanssa kädenvääntö siitä voitaisiinko vaihtaa vuoroja.

"Ei sulla kuitenkaan mitään elämää oo, kyl sä voit vaihtaa"

Toinen tyttö vastaa epämääräisesti jotain ja rastatukka jyrää mutinan ja toteaa, että vuorot on vaihdettu.

Maanantai.

Selostus viikonlopusta. Kolme kundia oli ollut. Yhden kanssa kotiin ja oli niin "vitun siistiä".

Kuulemma koko vuoden saldo on jo 10. Onneksi ei tarvitse tietää lisää.

Noh, tai tuleehan niitä yksityiskohtia. Joku oli parempi kuin toinen ja minä yritän hukuttaa arviot pakenemalla action leffojen taakse. Onneksi löydän haluamani leffan nopeasti ja kassan kautta äkkiä kotiin.

Sitten tulee pitkä tauko ja en vain pysty menemään liikkeeseen. Onneksi on Canal ja sieltä tulee sellaisia leffoja joita en ole ehtinyt näkemään. Ja työtkin alkaa, eikä ole aikaa.

Mutta sitten tuli pääsiäinen. Suunnitelmat ja perinteet kariutuvat.

Pitkien lenkkien jälkeen tekee mieli käpertyä sohvalle ja katsoa joku leffa.

Pakko siis mennä käymään.

Ja niin virhe. Juttu miehistä ja muista hoidoista ei ole kadonnut mihinkään.

Onkohan saldo jo 20?

Rastatukka tulee kassalle eikä puhu mitään vaan selittää vaan kaverilleen, jostain mitä hän on viikonloppuna juonut. Kiva.

Miksen heittänyt leffoja tiskiin?

Rastatukka katsoo minuun ja sanoo: "Kato moi!"

Tuijotan häntä hämmästyneenä samalla kun hän vinguttaa korttiaan jostain kumman syystä maksupäätteessä.

Toinen tyttö tulee kassalle rahastamaan ja heittää hänelle antamani pankkikortin tiskiin.

Ei sano edes summaa, mutta kysyy haluanko kuitin.

Sitäkään ei anneta käteen vaan lykätään tiskiin.

Rastatukka tulee selittämään taas jotain kassatytölle, joten sinne unohtuu kiitokset ja näkemiin.

Se oli nyt sitten tässä.

Äänestän jaloillani, ja ihan sama vaikka en enää koskaan katsoisi yhtään leffaa, niin tähän paikkaan en enää jalallani astu ennenkuin työntekijät vaihtuvat tai ymmärtävät, mikä ero on työ- ja vapaa-ajalla.

Onneksi on Canal ja google maps...työpaikan vieressä pitäisi olla Makuuni ja siellä ei vielä kertaakaan ole ollut näin outo tunnelma.

Redemption

Häpeillen tässä julkisesti myönnän, että pidän realityohjelmista.

Mutta en ihan mistä tahansa vaan lähinnä juuri niistä, jossa kilpaillaan jostakin.

Top Chef, America's Next Top Model ja mitä näitä nyt onkaan.

Ja syy miksi ne ovat niin koukuttavia on minun kohdallani se,

että jostain kumman syystä (joo tiedetään, että ne on ehkä käsikirjoitettu etukäteen) hännillä olevat onnistuvat nousemaan kuin Feenix-lintu tuhkasta.

Silloin aina mainitaan sana redemption...tai no oikeammin reality-sankari toteaa hikeä tai kyyneliä pyyhkien, että "I have a chance to redeem myself"

Kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen voin minäkin todeta:

"I have a chance to redeem myself"

Olen siis palannut veronmaksajien iloiseen kerhoon.

Tai toisin sanoen olen saanut työtä, josta vielä jopa maksetaan.

Ei, tämä ei ole oman alan töitä, mutta töitä kuitenkin,

ja en voi näinä aikoina muuta kuin iloita siitä, että olen saanut edes jotain millä ansaita ihmisarvoni takaisin.

Niin, omasta arvostahan tässä on kyse, vaikka joku voisi pelkästään puhua työstä.

Minulle tämä on kuitenkin enemmän tuota arvostusta.

Tai, miten sen parhaiten selittäisi...

Kun olin hetkellisesti "in-between-jobs" niin kaikki ne odotukset siitä, että minulla olisi enemmän aikaa panostaa elämääni romuttuivat siihen, että minulla ei ollut rahaa, eikä ystävilläni ollut omilta töiltään aikaa.

Tunsin itseni täysin hylkiöksi, joka yrittää epätoivoisesti selittää että miksi on tässä tilantessa. Ja naurettaviltahan ne selitykset kuulostivat.

Tosi asiassa tässä yhteiskunnassa ihmisiä määrittäviä asioita ovat työ ja ammatti, perhe, ystävät ja sosiaalinen status. Jos näitä ei ole, ihminen on aika heikoilla.

Nyt on kuitenkin aika lunastaa itsensä ja lupaukset.

Huomenna olen perehdytyksen jälkeen täysin omillani.

Ja vaikka tilanne pelottaa ja jännittää niin silti samalla olen äärimmäisen onnellinen -

minä olen saanut toisen mahdollisuuden ja olen saanut ihmisarvoni takaisin.

Yay \o/

Not quite like Tyra Banks

Onpas taas ollut muka kiire.

Siis, että ei ole aikaa kirjoittaa.

Vai onkohan sittenkin kysymys siitä, että ei ajattele....

tai jos ajatteleekin liikaa, niin ettei saa mitään koherenttia aikaan.

No joo, asiaan. Yritän tapani mukaisesti tehdä asialle jotain, ja aika sitten näyttää kuinka tässä käy. Ystäväkin jo kommentoi, että jossain keskustelupalstalla sanottiin blogien pidon olevan ihan passé, mutta jos sitä nyt kuitenkin. Vielä kerran pojat...ja tytötkin näin tasa-arvon kunniaksi.

Olipa erikoinen viikonloppu.

Tajusin kuinka paljon yritänkään järjestellä aikataulujani, että voisin minimoida sen ajan jonka joudun viettämään yksin. Jos olen yksin on sen oltava täynnä toimintaa...siis lähinnä gradua, joka ei ikävä kyllä ole edistynyt toivotulla tahdilla. Mutta toisaalta onko se väärin. Itselleni minä siitä gradusta kuitenkin vastaan ja ehkä se vaan on niin, että pientä painetta pitää löytyä, että hommat tulee hoidetuksi. Onneksi työt alkaa, niin ei ole enää vapaa-ajan ongelmia :)

Mutta oli jotain muutakin. Tapasin erästä ystävääni ja rupesin miettimään kuinka vaikeaa tuo omista asioistaa puhuminen onkaan. Ja sitten telkkarissa se käy niin helposti.

Kaikenmaailman tapaukset kertovat likaisimmatkin yksityiskohdat elämästään telkkarissa, kun vain Dr. Phil jaksaa kysyä. Tai sitten reality tv:n kilpailijakokelas murtuu kun Tyra jaksaa kertoa, että kuinka sitä ihmiset rakentavat kovan ulkokuoren vain peittääkseen jotain kipeää - ja heti sitä tulvaportit avautuu ja taustalla on vaikka mitä ikävää.

Videotykillä suolaa haavoihin.

No eipä vaan onnistunut minulta. Ja tämä oli jotenkin outoa...siis kerrankin. Olen aina pitänyt itseäni luotettavana ja helposti lähestyttävänä henkilönä. Sellaisena, jolle ihmisten on helppo kertoa omista asioistaan, sillä olen aidosti kiinnostunut minulle läheisistä (ja välillä tuntemattomistakin) ihmisistä ja siitä mitä heille kuuluu. Tahdon olla läsnä ja auttaa niillä keinoilla jotka vain ovat kussakin tilanteessa mahdollisia. Joskus asiat selkenevät sillä, että ne lausuu ääneen ja toisinaan kaksi päätä on parempi kuin se yksi pää. Toisinaan asiat ratkeavat omalla painollaa, mutta sitä painolastia ei tarvitse yksin kantaa.

Tällaisen tilanteen kohtaaminen, että ei ole mitään kerrottavaa, hämmentää minua suuresti. Vaikka siis kuitenkin ihmisen kehonkieli huutaa ettei kaikki ole okei. Ja tässä olen ehkä kohdannut itseni silmästä silmään. Sillä totuushan on, että en itse paljon asioitani huutele. Mutta kyllä minullakin on ne henkilöt, jolle voi kaiken kertoa. Voi hetkeksi laskea sen suojamuurin ja miettiä että tässä pärjätään vaikka en esitäkään olevani vahva. Ja nämä henkilöt ovat silloin aivan kuten minä. Aidosti läsnä ja kiinnostuneita.

Heillä on hyvät aikeet ja halua auttaa.

Pakottaa ei kuitenkaan voi.

Ja tämä onkin asia joka jäi alitajuntaan pyörimään koko viikonlopuksi.

Tulevaisuudessani tahtoisin työskennellä nuorten kanssa, ja en voi olla miettimättä, kuinka tällaisesta puhumattomuudesta sillä kentällä selviää. Toisaalta kaikki kokemukset nuorten kanssa työskentelystä ovat onneksi olleet todella positiivisia ja kuuntelu- ja keskusteluyhteys on saavutettu. Mutta on niitäkin ollut jotka eivät vain halua sanoa mitään.

Ja silloin tulee huoli...huoli siitä onko kaikki okei..varmasti.

Tähän voisi joku heti kommentoida, että tässä on suuri loppuunpalamisen riski, jos kantaa huolta kaikista. Ja tottahan se on...olen siihen taipuvainen, mutta onneksi on olemassa minua vielä vahvempi joka jaksaa näitä asioita kantaa.

Niin, ja että olis sitä toivoa, että jos ei puhuta niin läsnäolo auttaa.

Tai että on olemassa joku muu joka kuuntelee. Tai lukee. Tai jotain.

Tässä yhteiskunnassa on liian helppo heittäytyä välinpitämättömäksi ja tuijotella sokeana omaan napaan. Mitään pahaa ei ole olemassa kunhan en sitä näe. Sitten kun joku tuleekin julki vaikka mediassa, niin sitten kyllä jaksetaan kauhistella ja pohtia,

että miten voi olla ja kamalaa.

En tiedä oliko tällä maaliskuun avaavalla kirjoituksella nyt päätä taikka häntää, mutta sellaisen ajatuksen haluaisin jättää jokaiselle, joka tätä nyt sattuu lukemaan:

Katso ympärillesi, tervehdi naapuriasi/opiskelutoveriasi/työkaveriasi ja kysy häneltä, mitä hänelle tänään kuuluu.

Voi olla, että usein vastaukseksi saa vain normitavaraa, muminaa tai vaisun ihan jees. Toisinaan tämä voi yllättää ja kertoakin jotain enemmän. Tärkeintä kai kuitenkin on,

että edes yrittää avata keskusteluyhteyttä ja pienellä eleellä osoittaa,

että sinustakin joku on kiinnostunut.

Shhhh

Tämä on vielä suurelle maailmalle salaisuus,

mutta tänään tuli niin ihana puhelu että :)

....vauva-uutisia tulossa.....ihkuu!

Mitä yhteistä on.....

miehillä ja työpaikoilla?

Vastaus: kumpiakaan ei saa jos ilmoittaa olevansa teologi.

Tämä on viimeisimmän arkielämän tutkimuksen tulos.

Jos ilmoittaa olevansa teologi hakiessaan mitä tahansa työtä (siis muuta kuin kirkon alan) niin voi olla varma ettei kukaan palkkaa sinua. Teologi työmarkkinoilla on yhtäkuin hullu uskovainen joka aivan varmasti yrittää käännyttää kaikki tai on sitten niin pihalla ettei yksinkertaisesti osaa tehdä mitään normaalia työtä.

Sama juttu on miesten kanssa. Siinä hetkessä kun ilmoitat opiskelualasi tulee se vaivaantunut hiljaisuus ja mies miettii pienessä päässään lähintä pakoreittiä. Ettei vaan kukaan puhuisi Jumalasta ja yrittäisi käännyttää. On epäseksikästä olla uskonnollinen...Madonna-huora, tiedättehän tämän klassisen.

On siis keksittävä kiertoilmaisuja.

Olen siis humanisti enkä teologi.

Opiskelen historiaa, kulttuurien tutkimusta, filosofiaa ja tietysti kasvatustieteitä.

Ja kun joku kysyy valmistumisesta ja tulevista töistä niin humanistihan työllistyy vaikka mihin, joten voin ympäripyöreästi ilmoittaa olevani kiinnostunut ihmisläheisistä ammateista ja matkustelusta.

Ja miesten kanssa olen opettaja.

Tuttu pornoleffoista ja ehdottomasti fiksu.

Jalat maassa ja tiedostava.

Sellainen jota voi huoletta esitellä ympäriinsä kavereilleen ja viedä kotiin,

ilman että on pelättävä ahdistavaa hiljaisuutta.

Jos joku kysyy opetettavaa ainetta on se aina historia.

Ja vielä jos jaksaisi lukea niin tulevaisuudessa voisi vielä sanoa, että englanti ja terveystieto.

Mutta siis kaikkea muuta kuin teologia tai uskonto.

Näillä siis eteenpäin....ja toivottavasti nappaa.

Se o loppu ny

Haikeaa, mutta totta.
Helpottavaa, mutta hämmentävää.
Miten sitä kiintyykin johonkin paikkaan niin paljon,
vaikka joo tiedetään, että kaikki mitä olen siitä vuosien varrella puhunut ei välttämättä ole ollut kaunista.
Ehkä onkin siis kyseessä normaali ihmissuhde...ainahan siitä valitetaan, mutta koska sitä kerrotaan että todella rakastetaa...ei melkein koskaan. Pakko on sanoa, että kaikenlaisista huonoista henkilökemioista ja pilkunviilauksista huolimatta niin kyllä tämä on ollut ihan hyvä työpaikka. Suosittelen tätä sellaisille, joilla on nopeat liikeet, pitkä pinna ja luova näkemys.
Mutta siis as of today en sitten enää tule tähän firmaan astumaan työntekijän roolissa...mutta I never say never.
Gradu tulee valmistumaan ennen pitkää ja kesä voi olla kovinkin pitkä ja tuskainen ilman 'suolarahoja'.
Ja voihan siinä olla jotain perää, että you can take the girl out of Zara but you can't take Zara out of the girl.

Bussireissu

Tämän jutun on kirjoittanut nimimerkki

"Ensi kerralla otan taksin vaikka menisin konkurssiin"

Ulkona miinus 100, siis vähintään. Tuulee ja taivas on kirkas. Lisää siis pakkasen tehoa ainakin miinus 200. Bussi myöhässä tietysti sen väkipakolliset 15 minuuttia.

Jäätymisen taso on siis maksimaalinen untuvatakista ynnä muista varusteista huolimatta.

Pääsen vihdoin sisään ja siis jos vaan on mahdollista on bussissa kylmempi kuin ulkona (wtf, kiitsa vaan hkl kun ei ole rahaa bussien lämmitykseen).

Lämpenemisen tasoa ei siis ole saavutettu vaan lähinnä päinvastoin.

Siilitien metroasema. Sisään tulee lauma nuoria, joista kaksi maahanmuuttajaa ei edes maksa matkaansa. Istun ja yritän olla paleltumatta, kun yhtäkkiä saan pullosta päähän (onneksi oli muovipullo). Nämä maahanmuuttajat päättivät sitten kesken matkaa alkaa tappelemaan jostain misusta (ylläri) ja siinä lähti sitten kättä pidempää mukaan joka päätyi toisen väistöliikkeen ansiosta allekirjoittaneen päähän (kumma kuinka sitä veri kiehuu näinkin kylmällä säällä).

Ei verta mutta kuhmu ainakin ja lievä paniikki.

Itkettäisi mutta on niin kylmä, että kyyneleet jäätyvät silmiin.

Bussi karauttaa pysäkille ja joudun hyppäämään lumihankeen polviani myöten. On pakko kävellä kotiin ja matkalla jalat melkein irtoavat koska pakkasen ansiosta tuntuu kuin 1000 pientä veistä puukottaisi minua yhtäaikaa. Jos vain jäisi tienposkeen makaamaan ja jäätyisi lumienkeliksi. Pääsen kuitenkin vihdoin rapun ovelle niin eikö sitä ole sitten alaoven lukko jäässä tai jotenkin muuten paskana, että ei auta kuin kävellä vielä koko hemmetin talo ympäri, että pääsee vihdoin kotiin lämpimään.

Että tällainen tarina sitten tällä kertaa. Ei hyvin alkanut tämäkään vuosi :/

New Year, New Resolutions

"Another year over, a new one just begun"

Hieman sekavissa tunnelmissa tuntuu tämä vuosi alkaneen.

Taustalla ensin se kamala surunäytelmä Espoossa ja sitten kuitenkin toivo uudesta rauhallisemmasta tulevaisuudesta. Ei voi muuta sanoa kuin sen, että toivottavasti päättäjillä riittää ymmärrystä tällaisten murhenäytelmien jälkeen kiinnittää enemmän rahaa mielenterveyspalveluihin, joihin pääseminen ei todellakaan ole helppoa.

Jos itse tarkastelen mennyttä vuotta niin on se Luojan kiitos pitänyt sisällään monia kallisarvoisia hetkiä.

Vaikka toki niitä ikäviäkin oli, mutta päällimmäisenä on onneksi ne hyvät hetket.

Ensinnäkin Jaakko syntyi.

Ihan parasta, enkä löydä muita kuin mahtailevia adjektiiveja kuvailemaan pikkumiestä.

Toinen hieno asia jonka viime vuosi tarjosi minulle on uusi ystävä.

Ihminen jolle oli ihan pakko soittaa vuoden vaihtuessa vaikka välissä on valtameri.

Muut rakkaat ihmiset olivat muuten jo paikalla, joten myös vanhoista ystävistään ei voi koskaan olla liian kiitollinen.

Kolmas hieno asia oli valmistuminen kandiksi...vaikka joo tiedetään että se on vain kandi, mutta sekin oli viime vuoden sairaiden opiskelujen jälkeen elämääkin suurempi saavutus.

Sitten niihin lupauksiin, tai voisiko paremmin sanoa tavoitteisiin uudelle vuodelle.

• Gradu, mielellään valmiiksi asti, mutta jos jotain esteitä ilmaantuu niin minun on kuitenkin pakko valmistua maisteriksi viimeistään vuonna 2011, että sillä aikataululla sitten
• Terveempi elämä. Tämän nyt pitää sisällään vaikka mitä, mutta sanottakoon vaikka näin, että minut pitää terveenä se, että saan tehdä niitä asioita jotka minua kiinnostavat
• Matkustaminen. Hieman haasteellisempaa tänä vuonna koska tulot tipahtivat nollaan irtisanoutumisen mukana, mutta silti tärkeää ja tavoiteltavaa myös vuonna 2010
• Tähän viimeiseksi tahtoisin laittaa, että avioliitto, mutta Dr. Philin mukaan uuden vuoden lupauksen pitäisi olla sellainen mihin voi itse vaikuttaa. Onkohan tämä sellainen asia? Jos ei ole niin laitetaan tähän viimeiseksi sitten, että lupaan tehdä jotain yllättävää oli se sitten mitä tahansa.

Tässä ne nyt sitten ovat mustaa valkoisella...tai ainakin bitteinä ja kaikkien nähtävillä. Näillä mennään ja aloitetaan uusi vuosikymmen uudella ja toiveikkaalla mielellä...hieman peläten tulevaisuutta ilman töitä mutta silti uskollisena Herran huolenpidolle.