Marraskuun viimeinen päivä.
Lunta joka paikassa.
Itku herkässä.
Mutta päätän silti yrittää.
Olen viime aikoina epäillyt itseäni enemmän kuin koskaan.
Kuka minä olen, tai oikeastaan millainen minä olen?
Ja jos olen jonkunlainen, niin saanko olla sitä luvan kanssa?
Viimeisimmät mielipidemittaukset eivät vaikuta lupaavilta.
Olen nolo. Aiheutan mielipahaa. Olen törkeä suustani. Liian äänekäs. Sanon kaiken suoraan.
Minulle nauretaan ja minua hävetään.
Ensin ajattelin etten laita mitään viestiä.
Mutta sitten sain tietoa, että radiohiljaisuuttani paheksutaan.
Miellyttäjä minussa laittoi sitten viestin ja sain turpaani...henkisesti.
Onneksi en laittanut mitään hempeää, tai viimeisetkin tunteiden riekaleet olisivat häipyneet myrskytuulen mukana kauas pois.
Nyt sitten mietin, että millainen minun pitäisi olla, että ei tarvitsisi aina katua.
Hävetä ja itkeskellä.
Kaikkia ei voi tietenkään miellyttää, mutta jos joku edes pitäisi minusta.
Hyväksyisi hurtin huumorini, railakkaat ja suorat sanankäänteeni sekä raivostuttavan kuplivan persoonani.
Sitä odotellessa yritän hillitä itseni ja käyttäytyä kuin ne kiltit tytöt, joita Rosa Liksom ei kaipaa.
...and I promise you I’m doing the best I can.
