Viimeksi huokaisin ilmoille toiveen.
Toiveen siitä, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen.
Hyväksyisi virheineen päivineen.
Pitäisi hyvänä ja jäisi aamuun asti.
Tuli sellainen.
Ja nyt en osaa olla.
Pää on sekaisin kysymyksistä.
Tykkäänkö minä edes?
Onko tämä sen toisen korvike?
En tiedä pidänkö minä tästä miehestä, vai vaan siitä, että hän ensimmäisenä ikinä pitää minusta.
Etttä ihmisellä ei ole väliä, vaan sillä että minusta kerrankin välitetään.
Vai välitänkö minä hänestä kuitenkin?
Mitä on välittäminen?
Onko se sitä, että haluaa olla toiselle hyvä?
Voiko sen tietää ensimmäisellä kerralla?
Miten toisen hyvänä pitäminen eroaa seksistä?
Koska seksistä tulee rakastelua?
Ja miltä helvetiltä tunteminen oikeasti tuntuu?
Kännykkä täyttyy viesteistä ja yhdessä niissä kerrotaan, että edellinen parisuhde on nyt haudattu.
Syynä en ole kuulemma kuitenkaan minä, vaan enemmänkin vuosien pitkällinen pohdinta ja prosessi.
Saan kuitenkin pienoisen paniikkikohtauksen aikaan.
Apua, mitkä paineet.
Älä ihmeessä jätä sun tyttöystävää mun takia!!!
En mä ole mitenkään sen arvoinen.
Yritän kaivella jotakin tunteita esiin.
Kuuntelen rakkauslauluja ja katson pari romanttista komediaa.
Pitäisi oikeasti lukea tenttiin.
Miksi helvetissä mikään ei tunnu miltään?
Pitäisi varmaan puhua tästä jollekin, mutta en jotenkin osaa sanoittaa asioita oikein.
Entäs jos minä en ikinä opi rakastamaan?
Jos tässä nyt kerrankin olisi sitä, mitä olen vuosia kaivannut, niin miksen ottaisi onkeeni.
Muutenkin olisi helpompaa jos toinen välittäisi enemmän minusta, kuin minä hänestä.
Tai siis joku joskus sanoi näin. En kyllä tiedä uskonko siihen ihan kokonaan. Tai siis ollenkaan.
Odotin jalat alta vievää-rakkautta.
Mutta onko sellaista edes olemassa?
Jos rakkaus viekin aikaa, että sen tuntee.
Jos tähän alkuun riittää se muisto ensimmäisestä yöstä.
Että pakotettiin olemaan sylissä.
Pidettiin hyvänä ja silitettiin hellästi hiuksia.
Haluttiin koskea. Tutkittiin ihon jokainen senttimetri.
Ei mietitä juuri nyt huomista.
Hallitaan paniikki ja katsotaan minkälaisen kierrepallon universumi heittää tielleni seuraavaksi.
Sunday, December 09, 2012
Friday, November 30, 2012
16 miles to the promised land...
Marraskuun viimeinen päivä.
Lunta joka paikassa.
Itku herkässä.
Mutta päätän silti yrittää.
Olen viime aikoina epäillyt itseäni enemmän kuin koskaan.
Kuka minä olen, tai oikeastaan millainen minä olen?
Ja jos olen jonkunlainen, niin saanko olla sitä luvan kanssa?
Viimeisimmät mielipidemittaukset eivät vaikuta lupaavilta.
Olen nolo. Aiheutan mielipahaa. Olen törkeä suustani. Liian äänekäs. Sanon kaiken suoraan.
Minulle nauretaan ja minua hävetään.
Ensin ajattelin etten laita mitään viestiä.
Mutta sitten sain tietoa, että radiohiljaisuuttani paheksutaan.
Miellyttäjä minussa laittoi sitten viestin ja sain turpaani...henkisesti.
Onneksi en laittanut mitään hempeää, tai viimeisetkin tunteiden riekaleet olisivat häipyneet myrskytuulen mukana kauas pois.
Nyt sitten mietin, että millainen minun pitäisi olla, että ei tarvitsisi aina katua.
Hävetä ja itkeskellä.
Kaikkia ei voi tietenkään miellyttää, mutta jos joku edes pitäisi minusta.
Hyväksyisi hurtin huumorini, railakkaat ja suorat sanankäänteeni sekä raivostuttavan kuplivan persoonani.
Sitä odotellessa yritän hillitä itseni ja käyttäytyä kuin ne kiltit tytöt, joita Rosa Liksom ei kaipaa.
...and I promise you I’m doing the best I can.
Lunta joka paikassa.
Itku herkässä.
Mutta päätän silti yrittää.
Olen viime aikoina epäillyt itseäni enemmän kuin koskaan.
Kuka minä olen, tai oikeastaan millainen minä olen?
Ja jos olen jonkunlainen, niin saanko olla sitä luvan kanssa?
Viimeisimmät mielipidemittaukset eivät vaikuta lupaavilta.
Olen nolo. Aiheutan mielipahaa. Olen törkeä suustani. Liian äänekäs. Sanon kaiken suoraan.
Minulle nauretaan ja minua hävetään.
Ensin ajattelin etten laita mitään viestiä.
Mutta sitten sain tietoa, että radiohiljaisuuttani paheksutaan.
Miellyttäjä minussa laittoi sitten viestin ja sain turpaani...henkisesti.
Onneksi en laittanut mitään hempeää, tai viimeisetkin tunteiden riekaleet olisivat häipyneet myrskytuulen mukana kauas pois.
Nyt sitten mietin, että millainen minun pitäisi olla, että ei tarvitsisi aina katua.
Hävetä ja itkeskellä.
Kaikkia ei voi tietenkään miellyttää, mutta jos joku edes pitäisi minusta.
Hyväksyisi hurtin huumorini, railakkaat ja suorat sanankäänteeni sekä raivostuttavan kuplivan persoonani.
Sitä odotellessa yritän hillitä itseni ja käyttäytyä kuin ne kiltit tytöt, joita Rosa Liksom ei kaipaa.
...and I promise you I’m doing the best I can.
Wednesday, October 31, 2012
Damaged Goods?
Kohtaamisia tällä viikolla...
Sunnuntaina pinnan alla kytevää raivoa poliittisen erimielisyyden vuoksi.
Tuli tunne, että nyt en ainakaan kelpaa, kun äänestin Kokoomusta.
Asiaa ei auttanut edes se, että kerroin ehdokkaani olevan teologi, ystäväni ja fiksuja ajatuksia omaava nainen.
Puolue oli väärä ja se teki minusta myös väärän ihmisen.
Hyvin asiaa yritettiin vastapuolen osalta peitellä, mutta silti inho paistoi vähän liian hyvin läpi.
Olin hetkessä lokeroitu sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole enää hyväksyttävä.
Aivan kuin olisin hetkessä muuttunut jotenkin täysin erilaiseksi.
Tuntematon sotilas.
Ja silti tunsin olevani vain oma itseni.
Onneksi tilanne laukesi nopeasti, ja oksensin kotona pahan olon pois.
Maanantaina työpaikan palaverissa kohtaan työpaikkaromanssini.
Sormeen on ilmestynyt sormus, joka kiiltelee uutuuttaan.
Haluaisin onnitella, mutta kokoustilan pienuudesta huolimatta,
mies onnistuu välttelemään minua erittäin taidokkaasti.
Sattumaako?
Kokouksen päätyttyä poistun huoneesta hissille nopeasti.
Tästä huolimatta mies sekä yhteinen kollega sattuvat samaan hissiin.
Yritän moikata, että hän ymmärtää kaiken olevan kunnossa.
Minut sivuutetaan täysin.
Ehkä hän ei kuullut?
Hissi pysähtyy kolmoseen, ja yhteinen kollega ylläpitää keskustelua.
Viides kerros ja kollega jää pois.
Ennen ovien sulkeutumista ja sitä kauhutilannetta, että mies joutuisi olemaan kanssani kaksin yhden kerroksen verran on hänelle liikaa, ja hän hyppää hissistä viime hetkellä ulos ja juoksee rappuset kuutoseen. Haluan kuolla siihen paikkaan.
Maanantai-iltana käännös kuitenkin parempaan ja kotiini muodostui ylläripiilopaikka.
Piilopaikka maailman ahdistuksilta, odotuksilta ja velvollisuuksilta.
Kasuaalia keskustelua ja syviä huokauksia.
Tölkit luomuolutta ja telkkarin saippuasarjoja.
Halusin antaa enemmän, olla paremmin läsnä.
Tuntui kuitenkin siinä hetkessä, että epäonnistuin täysin, mutta yllätyksekseni tilanne oli toiselle tärkeä.
Tarjosin juuri oikeita asioita, olin oikeassa paikassa ja tarpeeksi hyvä.
Itkin jälkikäteen, koska se että minulla oli väliä, merkitsi minulle todella paljon.
Tiistaina lääkäri ja F-koodeja.
Sunnuntaina pinnan alla kytevää raivoa poliittisen erimielisyyden vuoksi.
Tuli tunne, että nyt en ainakaan kelpaa, kun äänestin Kokoomusta.
Asiaa ei auttanut edes se, että kerroin ehdokkaani olevan teologi, ystäväni ja fiksuja ajatuksia omaava nainen.
Puolue oli väärä ja se teki minusta myös väärän ihmisen.
Hyvin asiaa yritettiin vastapuolen osalta peitellä, mutta silti inho paistoi vähän liian hyvin läpi.
Olin hetkessä lokeroitu sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole enää hyväksyttävä.
Aivan kuin olisin hetkessä muuttunut jotenkin täysin erilaiseksi.
Tuntematon sotilas.
Ja silti tunsin olevani vain oma itseni.
Onneksi tilanne laukesi nopeasti, ja oksensin kotona pahan olon pois.
Maanantaina työpaikan palaverissa kohtaan työpaikkaromanssini.
Sormeen on ilmestynyt sormus, joka kiiltelee uutuuttaan.
Haluaisin onnitella, mutta kokoustilan pienuudesta huolimatta,
mies onnistuu välttelemään minua erittäin taidokkaasti.
Sattumaako?
Kokouksen päätyttyä poistun huoneesta hissille nopeasti.
Tästä huolimatta mies sekä yhteinen kollega sattuvat samaan hissiin.
Yritän moikata, että hän ymmärtää kaiken olevan kunnossa.
Minut sivuutetaan täysin.
Ehkä hän ei kuullut?
Hissi pysähtyy kolmoseen, ja yhteinen kollega ylläpitää keskustelua.
Viides kerros ja kollega jää pois.
Ennen ovien sulkeutumista ja sitä kauhutilannetta, että mies joutuisi olemaan kanssani kaksin yhden kerroksen verran on hänelle liikaa, ja hän hyppää hissistä viime hetkellä ulos ja juoksee rappuset kuutoseen. Haluan kuolla siihen paikkaan.
Maanantai-iltana käännös kuitenkin parempaan ja kotiini muodostui ylläripiilopaikka.
Piilopaikka maailman ahdistuksilta, odotuksilta ja velvollisuuksilta.
Kasuaalia keskustelua ja syviä huokauksia.
Tölkit luomuolutta ja telkkarin saippuasarjoja.
Halusin antaa enemmän, olla paremmin läsnä.
Tuntui kuitenkin siinä hetkessä, että epäonnistuin täysin, mutta yllätyksekseni tilanne oli toiselle tärkeä.
Tarjosin juuri oikeita asioita, olin oikeassa paikassa ja tarpeeksi hyvä.
Itkin jälkikäteen, koska se että minulla oli väliä, merkitsi minulle todella paljon.
Tiistaina lääkäri ja F-koodeja.
On koodi, mutta ei järkevää määritystä.
On joku vika, mutta ei tietoa sen luonteesta.
Ja sitten voi olla, että ei ole yhtään mitään.
"Oletkohan sä vain ylirasittunut ja stressaantunut?"
Niin, no eipä sitä hirveästi tule nukuttua, ja ilman kahvia en selviäisi yhdestäkään päivästä.
Tuleekohan tuo F-koodi siitä, että kaikki päästään pipit on Fucked up,
ja numero sitten määrittää kuinka pahasti?
Omasta mielestä ei ole mitään vikaa, on vain järjetöntä yksinäisyyttä, kiirettä ja lievää väsymystä unenpuutteen vuoksi.
Keskiviikkona kahvihetken yliopistolla keskeyttää mies menneisyydestä.
15 minuuttia menee omalla painollaan kivuttomasti.
Pakolliset kuulumiset, opintopisteiden vertailu ja työllistyminen opintojen jälkeen.
Sitten pommi.
Jos on 30 vee ja vielä sinkku niin kyllä sitä pitää miettiä, että mikä on vikana.
Niin, että parempi olla eronnut kuin sinkku, niin ei ole niin pahasti damaged.
Helppohan sitä on tällaisia kommentteja heitellä kultainen sormus vasemmassa nimettomässä.
Onneksi luento on alkamassa, ja juoksen pahan oloni kanssa vessan kautta luentosaliin.
Pitäkää tunkkinne.
En aio edes mainita siitä kerjäläisestä joka huoritteli minut sen takia etten antanut rahaa.
Viikkoa on jäljellä vielä muutama päivä.
Huomenna pitää jaksaa kouluttaa itseään ja muita.
Ja yrittää jaksaa pysyä avoimena ja positiivisena,
että jos ne uudet tyypit vaikka tykkäiskin musta ja mun tyylistä opettaa.
Thursday, October 25, 2012
Red
Joskus tulee sellainen hetki elämässä, että täytyy tehdä jotakin uutta.
Muuttaa vanhoja kuvioita ja sekoittaa pakkaa.
Vanhoihin kuvioihin kuului sutinat varattujen miesten kanssa.
Varattujen miesten, jotka ei jotenkin hanskannut hommaa yhtään.
Liikaa syyllisyyttä, vääriä lupauksia ja menetettyä toivoa.
Ja omalta kohdaltani käsittämätöntä kylmyyttä ja hämmentävää ammattitaitoa.
Ei mitään hempeilyä vaan kylmästi kyrvästä kiinni, ja sitten tyyppi kotiin.
Käänsin uuden sivun elämässäni värjäämällä hiukseni punaiseksi.
Uuden identiteetin, tai ainakin lookin, takia tuli käytyä jännä hiusvärinmuutosprosessi.
Ensin niin tumma suklaanruskea väri vaihteli vaaleanruskeasta täysin blondiin, kunnes se vihdoin kohtasi täydellisen punaisen sävynsä.
Niin täydellisen, että hiusteni kuivuttua uutta väriäni kerääntyi ihmettelemään kolme kampaamossa ollutta miestä.
En oikein tunnistanut itseäni, ja koko tämä päivä on mennyt totutellessa uuteen minään.
Tahtoisin olla parempi ihminen. Ottaa paremmin toisten tunteet ja elämäntilanteet huomioon,
niin että ei tulisi toisille eikä itselle niin paljon suruja ja valvottuja öitä.
Haluaisin oppia ylipäätänsä tuntemaan jotakin positiivista...tuntemaan edes jotain.
Tahtoisin, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen...tai että edes minä oppisin tykkäämään itsestäni!!
Muutokseen totutellessani kaivelin vanhoja valokuvia ja päiväkirjoja.
Lukion ensimmäisen luokan luokkakuvassa näkyy riutunut punapää.
Etsin itseäni silloin todella paljon, koska tunsin olevani aivan väärässä paikassa.
Takana unohtumaton Jenkkilän reissu, kuumia suudelmia ja orastava syömishäiriö.
Jos silloin joku olisi tullut ottamaan kädestä kiinni ja sanomaan, että mä kelpaan niin sitä olisi ehkä selvitty hieman vähemmällä.
On niissä teinivuosien muistoissa jotakin hyvääkin.
Löysin vanhan Demi-lehden vuodelta 1999, jonka kannessa komeilee Jared Leto.
Sivulla 26 on oma kirjoitukseni siitä, miksi Jared on niin ihana.
Kerron siinä värjänneeni hiukseni punaiseksi, koska Angelallakin oli punaiset hiukset.
Ja siitä, että ihastuin vain poikiin jotka edes vähän näyttivät Jaredilta, kuten se eräs Tuomas.
Vaikka kirjoituksesta on aikaa 13 vuotta, niin tunnistan silti itseni naivista tarinoinnistani.
Tyttö, jolla oli unelma siitä, että joku voisi rakastaa, ja jolle voisi itse antaa rakkautta.
Tyttö, joka odotti poikaa saapuvaksi punaisella avoautolla.
Tyttö, joka ylipäätänsä toivoi, unelmoi ja tunsi.
Jos se olen ollut minä 13 vuotta sitten, niin miksen voisi siihen palata nyt?
Olla vielä vähän aikaa hieman naivi ja toivoa.
Tuntea paljon ja täysillä, vaikka se sattuisikin ihan helvetisti.
En tiedä onnistunko tässä, mutta onpahan värjätty tukka taas punaiseksi, että kai tätäkin voi pitää alkuna...
Muuttaa vanhoja kuvioita ja sekoittaa pakkaa.
Vanhoihin kuvioihin kuului sutinat varattujen miesten kanssa.
Varattujen miesten, jotka ei jotenkin hanskannut hommaa yhtään.
Liikaa syyllisyyttä, vääriä lupauksia ja menetettyä toivoa.
Ja omalta kohdaltani käsittämätöntä kylmyyttä ja hämmentävää ammattitaitoa.
Ei mitään hempeilyä vaan kylmästi kyrvästä kiinni, ja sitten tyyppi kotiin.
Käänsin uuden sivun elämässäni värjäämällä hiukseni punaiseksi.
Uuden identiteetin, tai ainakin lookin, takia tuli käytyä jännä hiusvärinmuutosprosessi.
Ensin niin tumma suklaanruskea väri vaihteli vaaleanruskeasta täysin blondiin, kunnes se vihdoin kohtasi täydellisen punaisen sävynsä.
Niin täydellisen, että hiusteni kuivuttua uutta väriäni kerääntyi ihmettelemään kolme kampaamossa ollutta miestä.
En oikein tunnistanut itseäni, ja koko tämä päivä on mennyt totutellessa uuteen minään.
Tahtoisin olla parempi ihminen. Ottaa paremmin toisten tunteet ja elämäntilanteet huomioon,
niin että ei tulisi toisille eikä itselle niin paljon suruja ja valvottuja öitä.
Haluaisin oppia ylipäätänsä tuntemaan jotakin positiivista...tuntemaan edes jotain.
Tahtoisin, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen...tai että edes minä oppisin tykkäämään itsestäni!!
Muutokseen totutellessani kaivelin vanhoja valokuvia ja päiväkirjoja.
Lukion ensimmäisen luokan luokkakuvassa näkyy riutunut punapää.
Etsin itseäni silloin todella paljon, koska tunsin olevani aivan väärässä paikassa.
Takana unohtumaton Jenkkilän reissu, kuumia suudelmia ja orastava syömishäiriö.
Jos silloin joku olisi tullut ottamaan kädestä kiinni ja sanomaan, että mä kelpaan niin sitä olisi ehkä selvitty hieman vähemmällä.
On niissä teinivuosien muistoissa jotakin hyvääkin.
Löysin vanhan Demi-lehden vuodelta 1999, jonka kannessa komeilee Jared Leto.
Sivulla 26 on oma kirjoitukseni siitä, miksi Jared on niin ihana.
Kerron siinä värjänneeni hiukseni punaiseksi, koska Angelallakin oli punaiset hiukset.
Ja siitä, että ihastuin vain poikiin jotka edes vähän näyttivät Jaredilta, kuten se eräs Tuomas.
Vaikka kirjoituksesta on aikaa 13 vuotta, niin tunnistan silti itseni naivista tarinoinnistani.
Tyttö, jolla oli unelma siitä, että joku voisi rakastaa, ja jolle voisi itse antaa rakkautta.
Tyttö, joka odotti poikaa saapuvaksi punaisella avoautolla.
Tyttö, joka ylipäätänsä toivoi, unelmoi ja tunsi.
Jos se olen ollut minä 13 vuotta sitten, niin miksen voisi siihen palata nyt?
Olla vielä vähän aikaa hieman naivi ja toivoa.
Tuntea paljon ja täysillä, vaikka se sattuisikin ihan helvetisti.
En tiedä onnistunko tässä, mutta onpahan värjätty tukka taas punaiseksi, että kai tätäkin voi pitää alkuna...
Tuesday, September 25, 2012
Riippumatto
Katselen Teemalta Armin ja Dannyn showta.
Kultainen 80-luku ja vanhat lapsuudesta tutut kappaleet saavat mielen herkäksi.
En ole koskaan pahemmin ollut menneessä märehtijä,
mutta viime aikoina on kyllä useaan otteeseen tullut ikävä lapsuutta.
Speden Spelejä, Uuno-elokuvia, Ville Vallaton- jäätelöpuikkoja ja lauantaisaunaa.
Suosikin Bees & Honey-palstaa, systeriltä saatua Minni Hiiri-paitaa ja ikuisuuden kestäviä Barbi-leikkejä Kauniiden ja Rohkeiden juonikuvioita mukaillen.
Mutta ennen kaikkea sitä kiireettömyyttä.
Fyssari tokaisi viikko sitten, että pitäisi harkita työpaikan vaihtoa jos terveys on minulle yhtään tärkeä.
Kuulemma olin tullut siihen pisteeseen, jossa enää mikään ei tunnu auttavan niskojen ja hartioiden jännitystilaan.
Pitäisi oppia kuulemma joskus rentoutumaan.
Rentoutuminen, mitä se on?
Käväisin lääkärillä, mutta sieltä ei herunut saikkua eikä sympatiaa.
Kaikki hoituu kuulemma Buranalla.
Laitoin pinon hakemuksia vetämään eri työpaikkoihin, mutta ilmeisesti näinä aikoina tuhatkunta muuta ihmistä näyttää hakevan samoja pestejä, ja minulla kun on työpaikka, niin joudun varmasti heti kättelyssä pinon alimmaksi.
Vanhasta duunista löytyisi kuulemma töitä, eli voisi taas mennä viikkaamaan pinoja ja takomaan kassaa. Ei sekään huono valinta olisi. Saisin ainakin liikkua töissä.
Lauantai-iltana pysähdyin miettimään,
miten sitä elämää voisi muuttaa johonkin vähän valoisempaan suuntaan.
Kadehdin hieman Karkkipäivä-blogin Sannia, joka uskalsi jättää kaiken ja lähti reppu selässä kolmeksi kuukaudeksi matkalle.
Minäkin voisin tehdä sen, nyt jotenkin enemmän kuin koskaan.
Tunnen, että olen niin tyhmä, että pärjäisin elämässä ilman tutkintojakin
(tiedän, että tämä lause on järjetön).
Seitsemän vuotta teologiaa ei ole tehnyt minusta yhtään viisaampaa,
enemmänkin vain ahdistuneen agnostikon.
Paikkani on selkeästi jossakin huonopalkkaisessa työssä, jossa ei tarvitse paljon itsestään antaa.
Ja en sano tätä mitenkään alentuvasti, vaan oikeasti sellainen työ voisi olla hyvinkin palkitsevaa,
kun ei tarvitsisi paljon ajatella. Hoitaisi oman osuuden ja painaisi oven kiinni kotiin lähtiessään.
Sosiaalisissa suhteissa olen ollut viime aikoina taas ihan luuseri.
Tuntuu, että olen ajautunut yhä kauemmaksi kaikista.
Olen aivan eri mielentilassa, ja kanssaihmisille enemmän rasite kuin voimavara.
Kun toiset haaveilevat (tai jo elävät unelmaansa) poikaystävistä ja lapsista,
mietin minä valkoista hiekkaa ja riippumattoa.
Tai New Yorkin betoniviidakkoa, jonne voisin kadota miljoonien ihmisten ja valojen joukkoon.
Ei tarvitsisi miettiä, että kenen mielen olen tänään pahoittanut, ja millä sanoilla.
Eikä ennen kaikkea tarvitsisi elätellä turhia toiveita, että joku tekstaisi ja tässä tekstarissa ilmaisisi halunsa viettää kanssani lauantai-iltaa.
Ei tarvitsisi itkeä, kun kukaan ei jaksa tsempata minua X-Factoryn tyyliin.
(siis mistä tuollaisia tukijoukkoja saa??)
Olisin kerrankin sinut yksinäisyyteni kanssa.
Ehkä on aika ostaa se riippumatto, jossa voisin vihdoin downshiftata.
Tehdä suunnitelma ja pitäytyä siinä.
Lakata pelkäämästä, että elämä ei kanna, ja ottaa enemmän riskejä.
Rukoilla pitkästä aikaa...rukoilla, että saisin jostain ylimääräistä energiaa,
ja jaksaisin toteuttaa suunnitelmani.
Ja kun tuo riippumatto on viritetty, niin ottaa siitä kuva,
jotta muistaisin sen hetken ja rentouden tunteen aina.
"For relaxing times, make it Suntory time!"
Kultainen 80-luku ja vanhat lapsuudesta tutut kappaleet saavat mielen herkäksi.
En ole koskaan pahemmin ollut menneessä märehtijä,
mutta viime aikoina on kyllä useaan otteeseen tullut ikävä lapsuutta.
Speden Spelejä, Uuno-elokuvia, Ville Vallaton- jäätelöpuikkoja ja lauantaisaunaa.
Suosikin Bees & Honey-palstaa, systeriltä saatua Minni Hiiri-paitaa ja ikuisuuden kestäviä Barbi-leikkejä Kauniiden ja Rohkeiden juonikuvioita mukaillen.
Mutta ennen kaikkea sitä kiireettömyyttä.
Fyssari tokaisi viikko sitten, että pitäisi harkita työpaikan vaihtoa jos terveys on minulle yhtään tärkeä.
Kuulemma olin tullut siihen pisteeseen, jossa enää mikään ei tunnu auttavan niskojen ja hartioiden jännitystilaan.
Pitäisi oppia kuulemma joskus rentoutumaan.
Rentoutuminen, mitä se on?
Käväisin lääkärillä, mutta sieltä ei herunut saikkua eikä sympatiaa.
Kaikki hoituu kuulemma Buranalla.
Laitoin pinon hakemuksia vetämään eri työpaikkoihin, mutta ilmeisesti näinä aikoina tuhatkunta muuta ihmistä näyttää hakevan samoja pestejä, ja minulla kun on työpaikka, niin joudun varmasti heti kättelyssä pinon alimmaksi.
Vanhasta duunista löytyisi kuulemma töitä, eli voisi taas mennä viikkaamaan pinoja ja takomaan kassaa. Ei sekään huono valinta olisi. Saisin ainakin liikkua töissä.
Lauantai-iltana pysähdyin miettimään,
miten sitä elämää voisi muuttaa johonkin vähän valoisempaan suuntaan.
Kadehdin hieman Karkkipäivä-blogin Sannia, joka uskalsi jättää kaiken ja lähti reppu selässä kolmeksi kuukaudeksi matkalle.
Minäkin voisin tehdä sen, nyt jotenkin enemmän kuin koskaan.
Tunnen, että olen niin tyhmä, että pärjäisin elämässä ilman tutkintojakin
(tiedän, että tämä lause on järjetön).
Seitsemän vuotta teologiaa ei ole tehnyt minusta yhtään viisaampaa,
enemmänkin vain ahdistuneen agnostikon.
Paikkani on selkeästi jossakin huonopalkkaisessa työssä, jossa ei tarvitse paljon itsestään antaa.
Ja en sano tätä mitenkään alentuvasti, vaan oikeasti sellainen työ voisi olla hyvinkin palkitsevaa,
kun ei tarvitsisi paljon ajatella. Hoitaisi oman osuuden ja painaisi oven kiinni kotiin lähtiessään.
Sosiaalisissa suhteissa olen ollut viime aikoina taas ihan luuseri.
Tuntuu, että olen ajautunut yhä kauemmaksi kaikista.
Olen aivan eri mielentilassa, ja kanssaihmisille enemmän rasite kuin voimavara.
Kun toiset haaveilevat (tai jo elävät unelmaansa) poikaystävistä ja lapsista,
mietin minä valkoista hiekkaa ja riippumattoa.
Tai New Yorkin betoniviidakkoa, jonne voisin kadota miljoonien ihmisten ja valojen joukkoon.
Ei tarvitsisi miettiä, että kenen mielen olen tänään pahoittanut, ja millä sanoilla.
Eikä ennen kaikkea tarvitsisi elätellä turhia toiveita, että joku tekstaisi ja tässä tekstarissa ilmaisisi halunsa viettää kanssani lauantai-iltaa.
Ei tarvitsisi itkeä, kun kukaan ei jaksa tsempata minua X-Factoryn tyyliin.
(siis mistä tuollaisia tukijoukkoja saa??)
Olisin kerrankin sinut yksinäisyyteni kanssa.
Ehkä on aika ostaa se riippumatto, jossa voisin vihdoin downshiftata.
Tehdä suunnitelma ja pitäytyä siinä.
Lakata pelkäämästä, että elämä ei kanna, ja ottaa enemmän riskejä.
Rukoilla pitkästä aikaa...rukoilla, että saisin jostain ylimääräistä energiaa,
ja jaksaisin toteuttaa suunnitelmani.
Ja kun tuo riippumatto on viritetty, niin ottaa siitä kuva,
jotta muistaisin sen hetken ja rentouden tunteen aina.
"For relaxing times, make it Suntory time!"
Thursday, August 23, 2012
Holding On And Letting Go
Tämä päivä on ollut täynnä kipua ja vaikeita ajatuksia.
Kauhun tasapainon keskellä törmäsin tähän biisiin, ja löysin siitä itselleni jotain outoa lohtua.
Is anybody out there?
Is anybody listening?
Does anybody really know?
If it’s the end of our beginning,
A cry
A rush
From one breath
Is all we’re waiting for
Sometimes the one we’re taking
Changes every one before
It's everything you wanted, it's everything you don't
It's one door swinging open and one door swinging closed
Some prayers find an answer
Some prayers never know
We're holding on and letting go
Sometimes we're holding angels
And we never even know
Don't know if we'll make it,
But we know,
We just can't let it show
It's everything you wanted, it's everything you don't
It's one door swinging open and one door swinging closed
Some prayers find an answer
Some prayers never know
We're holding on and letting go.
Is anybody listening?
Does anybody really know?
If it’s the end of our beginning,
A cry
A rush
From one breath
Is all we’re waiting for
Sometimes the one we’re taking
Changes every one before
It's everything you wanted, it's everything you don't
It's one door swinging open and one door swinging closed
Some prayers find an answer
Some prayers never know
We're holding on and letting go
Sometimes we're holding angels
And we never even know
Don't know if we'll make it,
But we know,
We just can't let it show
It's everything you wanted, it's everything you don't
It's one door swinging open and one door swinging closed
Some prayers find an answer
Some prayers never know
We're holding on and letting go.
Ross Copperman - Holding on and Letting Go
Monday, August 13, 2012
When you have too much time to spare...
Ja jos oikeasti ollaan rehellisiä niin shoppailuun ei juuri nyt olisi oikeastaan varaa.
Mutta kun piti jotenkin piristää itseään ja poistaa tätä iänikuista ahdistusta.
Pink lemonade Snapple nyt ei edes paljon maksanut, mutta auttoi tuomaan mieleen positiivisia muistoja vuosien takaa. Erityisesti hymyn saa huulille aina se korkin alta löytyvä "Real fact". Tällä kertaa opin, että ensimmäinen tikkari keksittiin Connecticutissa :)
Kirjat tulivatkin sitten kalliimmaksi. Kerrottakoon, että mietin ensin kirjojen lainaamista, ja kahlasin yhden divarinkin läpi josko olisi löytynyt käytettyjä, mutta ei onnistunut. Kirjaston kirjat olisi pitänyt lopulta palauttaa ja divarissa oli lähinnä ylitarjontaa harlekiini-romskuista eikä matkaoppaista.
Käytin viimeiset päivät töissä Madventuresin vanhojen jaksojen katsomiseen ja minua puraisi matkakärpänen pahasti. Teki mieli rynnätä Rahakujalta suoraan Helsinki-Vantaalle ja ottaa ensimmäinen lento pois. Noh, jo aiemmin mainittu huono rahatilanne sai minut järkiini, ja sipsutin kiltisti kotiin.
Muistin kuitenkin kirjan, kun vaeltelin ensimmäisinä lomapäivinä tyhjänpanttina keskikaupungilla. Aivan kuin joku olisi lukenut ajatukseni ja kirja oli asetettu keskelle Akateemisen teemapöytää. Pieni laskutoimitus päässä, ja olin kiikuttamassa saalistani kiireen vilkkaa kassalle. Or so I thought.
Samaisella pöydällä lojui myös The Stylist's Guide to NYC.
Ja voi elämä miten ihania kuvia ja ideoita se sisälsikään.
Kirja on kuin karkki! En tosin tiedä kuinka paljon kirjalle tulee käyttöä tosi elämässä, sillä sisustustarvikkeet ja kukat eivät ole ehkä niitä helpoimpia kuljetettavia valtameren ylitse. Voihan sitä aina kuitenkin katsella ja ihailla.
Tyyli-ikoni Coco Chanelin elämänkerta tarttui myös ihan vahingossa mukaan matkalla kassalle. En voinut vastustaa Chanelin signature-kuviolla päällystettyä kantta ja Voguen, WSJ:n ja The Observerin ylitsevuotavia suosituksia lukea juuri tämä kirja Cocosta.
Ehkä tällä kaikella on kirjojen ostelulla on kuitenkin merkityksensä. Kirjat antavat syyn paeta todellisuutta. Ne antavat luvan unelmoimiseen. Ja mistä sitä tietää, että kun ensin olen sisäistänyt travellauksen salat, asetun jonnekin hieman pidemmäksi aikaa, sisustan väliaikaisen kotini kauniisti (oli se sitten missä päin maailmaa tahansa) ja lopulta rentoudun uudessa paikassa kotoisen nuhjuisessa vintage nojatuolissa Cocon elämänkertaa lukien.
Friday, August 10, 2012
Sticks & Stones...
...may break my bones,
But words will never hurt me.
A very smart man taught me this nursery rhyme back in '99.
I had just hurt someone really bad, and I thought it was like the end of the world.
The world didn't end, but I guess somehow karma caught me.
And here we are.
I have been repeating this rhyme for the past few days now...kinda like a mantra.
But it's not helping.
It still feels like I've been sucker punched..and I can't breathe properly
Thank God I don't have to go to work tomorrow, and I can just disappear into my cheap Ikea sheets.
But words will never hurt me.
A very smart man taught me this nursery rhyme back in '99.
I had just hurt someone really bad, and I thought it was like the end of the world.
The world didn't end, but I guess somehow karma caught me.
And here we are.
I have been repeating this rhyme for the past few days now...kinda like a mantra.
But it's not helping.
It still feels like I've been sucker punched..and I can't breathe properly
Thank God I don't have to go to work tomorrow, and I can just disappear into my cheap Ikea sheets.
Monday, July 09, 2012
Decisions, decisions
Sunnuntain seurasin sairasvuoteen pohjalta innokkaana myrskyennustetta.
Paljon sadetta ja ukkosta.
Muutosta säähän ja vähän säpinää.
Odotusta ei palkittu ja muutos jäi tulematta.
Jokin levottomuus jäi kuitenkin elämään.
Oltuani sairauslomalla viimeiset 4 päivää, en millään haluaisi palata töihin.
Mietinkin viime yön kuumeisesti (no pun intended), onko vika minussa vai työpaikassa.
En löytänyt kunnon ratkaisua...mutta paljon perusteluja puolesta ja vastaan.
Isoimpana miinuksena on oman työpanokseni aliarvioiminen.
Millään ei tunnu olevan väliä.
Ihan sama oletko kahdesti putkeen paras asiakasneuvoja, vai nukutko aina työvuorosi aikana niin kuin eräs talossa vuosia ollut kollegani.
Molemmilla sama palkka, eikä toinen saa palkankorotusta eikä toinen nuhteita.
Ei hirvittävästi motivoi yrittämään parempaa.
Minne on kadonnut amerikkalainen unelma siitä, että ahkera ja taitava työntekijä huomataan.
Hän edistyy tasaisen varmasti corporate ladderilla ja aikansa kiivettyään joko vaihtaa yritystä tai ihmettelee menoa sieltä ylimmältä puolalta.
Jos vika onkin minussa.
Olen vain väärällä alalla, ja itse työpaikka on ihan hyvä.
Olen kiittämätön, sillä monella ei ole mitään työtä.
Ei tällä koulutuksella (melkein maisteri) ja työkokemuksella (töissä 16-vuotiaasta lähtien) voi mitenkään saada enemmän palkkaa kuin 2200e/kk brutto.
Ja tekeekö raha ihmisen todella onnelliseksi?
Ei, mutta se helpottaa elämää, varsinkin kun pitäisi taas maksaa pino laskuja kuun 15. päivä.
Pakko myös sanoa, että edellinen työni tuntui enemmän palkitsevalta, sillä siihen liittyi luovuusaspekti.
Hiljaisina hetkinä oli mahdollisuus antaa itsestään enemmän, ja oman työn jälki näkyi parantuneena myyntinä.
Ehkä vika ei ole kummassakaan ja sitten kuitenkin molemmissa yhtäaikaa.
Ja nyt olisi sitten aika tehdä päätöksiä ja valintoja.
Faktaa on, että syksyllä on saatava gradu valmiiksi vaikka henki menisi.
Haluanko siis mahdollisesti opetella uutta työnkuvaa ja kirjoittaa yöt gradua?
Tämä ei pelota minua, mutta enemmän huolettaa työaika.
Jos vaihdan työpaikkaa, niin kyseessä on luultavasti päivätyö 8-16, jolloin en voi osallistua luennoille.
Pohjois-Amerikan opintoni kärsivät, ja nopea vilkaisu uuden lukuvuoden opetustietoihin, ei helpota tätä ongelmaa yhtään. Kurssit vaikuttavat kiinnostavilta ja uuteen professoriin olisi mukava tehdä vaikutus.
Tai osallistua edes siksi, että kielitaito pysyy yllä.
Jos pysyn lestissäni, niin opinnot ja gradu onnistuvat aikataulullisesti, sillä voin vaikuttaa työaikaani.
Mutta kestänkö samat kuviot vielä vuoden?
Onko tunnelin päässä sitten valoa?
Löydänkö oman paikkani maailmassa, tai vaikka pienimuotoisemmin työelämässä?
Olisipa jossain kristallipallo johon kurkistaa ja nähdä, että miten kannattaisi valita.
Kun sitä nyt ei vain ole, niin yritän löytää lohtua vanhasta sananlaskusta:
"Good things come to those who wait"
Paljon sadetta ja ukkosta.
Muutosta säähän ja vähän säpinää.
Odotusta ei palkittu ja muutos jäi tulematta.
Jokin levottomuus jäi kuitenkin elämään.
Oltuani sairauslomalla viimeiset 4 päivää, en millään haluaisi palata töihin.
Mietinkin viime yön kuumeisesti (no pun intended), onko vika minussa vai työpaikassa.
En löytänyt kunnon ratkaisua...mutta paljon perusteluja puolesta ja vastaan.
Isoimpana miinuksena on oman työpanokseni aliarvioiminen.
Millään ei tunnu olevan väliä.
Ihan sama oletko kahdesti putkeen paras asiakasneuvoja, vai nukutko aina työvuorosi aikana niin kuin eräs talossa vuosia ollut kollegani.
Molemmilla sama palkka, eikä toinen saa palkankorotusta eikä toinen nuhteita.
Ei hirvittävästi motivoi yrittämään parempaa.
Minne on kadonnut amerikkalainen unelma siitä, että ahkera ja taitava työntekijä huomataan.
Hän edistyy tasaisen varmasti corporate ladderilla ja aikansa kiivettyään joko vaihtaa yritystä tai ihmettelee menoa sieltä ylimmältä puolalta.
Jos vika onkin minussa.
Olen vain väärällä alalla, ja itse työpaikka on ihan hyvä.
Olen kiittämätön, sillä monella ei ole mitään työtä.
Ei tällä koulutuksella (melkein maisteri) ja työkokemuksella (töissä 16-vuotiaasta lähtien) voi mitenkään saada enemmän palkkaa kuin 2200e/kk brutto.
Ja tekeekö raha ihmisen todella onnelliseksi?
Ei, mutta se helpottaa elämää, varsinkin kun pitäisi taas maksaa pino laskuja kuun 15. päivä.
Pakko myös sanoa, että edellinen työni tuntui enemmän palkitsevalta, sillä siihen liittyi luovuusaspekti.
Hiljaisina hetkinä oli mahdollisuus antaa itsestään enemmän, ja oman työn jälki näkyi parantuneena myyntinä.
Ehkä vika ei ole kummassakaan ja sitten kuitenkin molemmissa yhtäaikaa.
Ja nyt olisi sitten aika tehdä päätöksiä ja valintoja.
Faktaa on, että syksyllä on saatava gradu valmiiksi vaikka henki menisi.
Haluanko siis mahdollisesti opetella uutta työnkuvaa ja kirjoittaa yöt gradua?
Tämä ei pelota minua, mutta enemmän huolettaa työaika.
Jos vaihdan työpaikkaa, niin kyseessä on luultavasti päivätyö 8-16, jolloin en voi osallistua luennoille.
Pohjois-Amerikan opintoni kärsivät, ja nopea vilkaisu uuden lukuvuoden opetustietoihin, ei helpota tätä ongelmaa yhtään. Kurssit vaikuttavat kiinnostavilta ja uuteen professoriin olisi mukava tehdä vaikutus.
Tai osallistua edes siksi, että kielitaito pysyy yllä.
Jos pysyn lestissäni, niin opinnot ja gradu onnistuvat aikataulullisesti, sillä voin vaikuttaa työaikaani.
Mutta kestänkö samat kuviot vielä vuoden?
Onko tunnelin päässä sitten valoa?
Löydänkö oman paikkani maailmassa, tai vaikka pienimuotoisemmin työelämässä?
Olisipa jossain kristallipallo johon kurkistaa ja nähdä, että miten kannattaisi valita.
Kun sitä nyt ei vain ole, niin yritän löytää lohtua vanhasta sananlaskusta:
"Good things come to those who wait"
Tuesday, June 19, 2012
Roman Holiday
"The best thing I know is to do exactly what you wish for a while."  |
| Kuva lainattu: http://eu.movieposter.com/poster/MPW-30709/Roman_Holiday.html |
Sunday, June 17, 2012
Lentäjän tytär
Takana viikonloppu täynnä tunteiden vuoristorataa.
Ja edessä pari viikkoa lomaa kaksin tenttikirjojen kanssa.
Lauantai:
Täydelliset treffit.
Paitsi, että ne ei ollu treffit...siis mitenkään virallisesti.
Aamulla kutsu bucksiin ja tapaaminen kadulla.
Hänen autollaan kentälle ja stereoissa soi molempien lempimusiikki.
Käteen täydelliset caramel frappuccinot venti-koossa ja takaisin kruisailemaan.
Pysähdys kallioille, joiden lämmintä pintaa vasten on ihana maata.
Yllätys pään yllä, kun ensimmäinen lento jostain kaukaa maailmalta laskeutuu.
Voisin jäädä tähän loppuiäkseni, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen.
Ja edessä pari viikkoa lomaa kaksin tenttikirjojen kanssa.
Lauantai:
Täydelliset treffit.
Paitsi, että ne ei ollu treffit...siis mitenkään virallisesti.
Aamulla kutsu bucksiin ja tapaaminen kadulla.
Hänen autollaan kentälle ja stereoissa soi molempien lempimusiikki.
Käteen täydelliset caramel frappuccinot venti-koossa ja takaisin kruisailemaan.
Pysähdys kallioille, joiden lämmintä pintaa vasten on ihana maata.
Yllätys pään yllä, kun ensimmäinen lento jostain kaukaa maailmalta laskeutuu.
Voisin jäädä tähän loppuiäkseni, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen.
Leikki jatkuu ja juomme lisää kahvia.
Nauramme polttariporukoille ja vakavoitan tilanteen mainitsemalla seuraavien olevan hänen omansa.
Puhetta siitä, kuinka olisi ihanaa ottaa 2 kk lomaa omasta elämästä.
Velvollisuuksista, tyttöystävästä ja olla sinkku vailla ulkopuolisia paineita.
Kaupassa meitä luullaan pariksi. Tai näin haluaisin uskoa.
Yritän esittää etäistä - kavereitahan tässä vaan ollaan, hei!
Oikeastihan kukaan ei ajattele yhtään mitään.
Päivä vetelee loppuaan ja kiitän mukavasta päivästä.
Tekisi mieli sanoa, että elämäni parhaimmista treffeistä,
mutta se voitaisiin tulkita väärin vitsinäkin kerrottuna.
Sunnuntai:
Kummipojan ristiäiset ja ystävien avioliittoon siunaaminen.
Iloinen tilaisuus ja silmäkulmat ovat ympärilläni kosteita liikutuksesta.
Itse en pysty ajattelemaan muuta kuin ahdistustani.
Tiputankohan minä tämä vauvan?
Hermostuukohan pappi kun en saa pidettyä lasta hiljaisena?
Pääsenköhän minä koskaan naimisiin?
Pystyisinkö ikinä huolehtimaan kenestäkään?
Pelottaa.
Minulle ei ole mitään takeita, että itse pääsisin kokemaan tällaista ydinperheen onnea.
Olen aina sivustakatsoja.
Tällaisia tilanteita varten tarvitsisi puskurin..toisinsanoen poikaystävän.
Hän tarjoaisi peitetarinan ja "normaaliuden" perhe- ja sukukokouksissa.
Aiemmin luulin, että olen tämän kaiken yläpuolella, mutta nyt päädyin sellaisen pariskunta- ja perhekeskittymään, jotta vähemmästäkin menettää uskonsa independent woman-illuusioon.
Ja minä oikeasti olen näiden ihmisten puolesta onnellinen...ainut vain, että nyt tähän onneen on muodostunut varjo, ja se varjo pitäisi karistaa.
En halua tulla kyyniseksi. En halua menettää toivoa.
En halua uskoa, että minussa on jotakin vikaa.
Tilaisuudesta lähtiessäni moottoritien kohinassa puhelin värisee.
Tuttu portsari pyytää kahville.
Onko tässä uusi alku? Juhlinko minä ensi vuonna omia häitä?
Tuskin, mutta ainahan sitä voi kahville lähteä.
Ja tärkeintä on, että vaikka minusta tulisi loppujen lopuksi yksi niistä konttorin vanhoistapiioista,
niin minä oppisin kuitenkin karkoittamaan onnen varjot...sillä katkeraksi en halua koskaan tulla!!
"Lentokenttien aavoilla tuulee, niin kuin ulapalla autiomaan.
Ja kiitotien päässä on taivaassa reikä.
Ovi miltei mahdottomaan"
Thursday, May 24, 2012
V*****aa
Kun on ensin tarponut alkuviikon kamalan stressin piinaamana ja todella luullut, että ei tämä voi tästä mennä enää pahemmaksi, niin huomaa karuimmalla tavalla olevansa jälleen kerran väärässä.
Klo 16:24 suunnistan kohti kadulla sijaitsevaa parkkipaikkaa ja yllätyksekseni auto ei olekaan paikallaan.
Kävelen katuni parkkiruudut päästä päähän läpi paniikissa ja kyyneleet silmissä.
V***u, onko joku pöllinyt autoni?
Kädet täristen yritän löytää puhelinta siitä jumalattoman pohjattomasta laukusta.
Ja helvetti puhelin jäätyy ja tipahtaa vielä maahan.
Noh, eipähän se toiminut muutenkaan.
Mutta tulipahan suunnattua katse kadun toiselle puolelle, jossa autoni jökötti sanomatta mitään.
Noin 500 metriä siitä paikasta, johon sen alunperin olin jättänyt.
Päässä liikkuu kamalat skenaariot, että olenko unohtanut avaimet...ja siis vieläpä vara-avaimet autoon?
Kuka on joyridannut Helsingin yössä autollani??
Vastaus löytyy tuulilasinpyyhkijään liimattuna
Ja se mitä tästä repeytyneestä lapusta voi päätellä on, että auton on siirtänyt Helsingin kaupunki,
ja minä olen se, joka maksaa viulut...155 euroa to be exact.
Tilillä ei ole yhtään rahaa, ja laskuja tulee jo tarpeeksi ovista ja ikkunoista.
Tuli itku.
Ja nyt v*****aa rankasti, kun yöunet on taas lisärahahuolien takia kadoksissa ainakin ensi kuun
15. päivään asti.
Saturday, May 19, 2012
Synttärit
I am not young but I feel young.
The day I feel old, I will go to bed and stay there.
J'aime la vie!
I feel that to live is a wonderful thing.
-Coco Chanel
The day I feel old, I will go to bed and stay there.
J'aime la vie!
I feel that to live is a wonderful thing.
-Coco Chanel
Tuesday, May 15, 2012
Tervetuloo Helsinkiin
Kirjoitin 16.11.2008 blogiini häiritsevästä linkistä:
Starbucksin tulosta Suomeen tuolloin vasta huhuttiin, ja muistan kuinka kävin säännöllisin väliajoin tarkistamassa, josko kyseisessä postauksessa mainitulla sivulla olisi tapahtunut jotain.
Mutta ei.
Neljä vuotta myöhemmin 15.5.2012 klo 9:00 Suomen ensimmäinen Starbucks aukesi Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja pakkohan se oli mennä testaamaan kahvit ensimmäisten joukossa.
Starbucksin tulosta Suomeen tuolloin vasta huhuttiin, ja muistan kuinka kävin säännöllisin väliajoin tarkistamassa, josko kyseisessä postauksessa mainitulla sivulla olisi tapahtunut jotain.
Mutta ei.
Neljä vuotta myöhemmin 15.5.2012 klo 9:00 Suomen ensimmäinen Starbucks aukesi Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja pakkohan se oli mennä testaamaan kahvit ensimmäisten joukossa.
- Jonoa
Mutta ainahan keijukahvilassa on jonoa.
En ole koskaan kävellyt suoraan tiskille ja tilannut, vaan aina on joutunut jonottamaan.
Mikä toisaalta on hyväkin juttu, sillä on enemmän aikaa miettiä millaisen keksin ottaa kahvin kanssa.
Ero Suomen ja muun maailman bucksien välillä:
Suomen jono liikkui aika hitaasti, mutta tämä ehkä johtui vielä alkukankeudesta.
- Nimi mukissa
Ensimmäistä kertaa nimeni oli kirjoittettu oikein!
En ollut Minnie, Mina, Mintu (ja siis tällä kertaa tavasin nimeni)
enkä joutunut käyttämään Starbucks aliastani Ameliaa (lähellä siis toista nimeäni, mutta amerikkalaisittain tietysti). Näin meidän kesken on pakko myöntää, että Ameliasta olen aina tykännyt, kun se muistuttaa Amelia Earhartista, jota olen aina jotenkin ihaillut rohkeuden ja sisukkuuden puolesta.
Tosin on silti mainittava, että nimeni lausuminen tuotti juoman antajalle haasteita, ja hän joutui pyytämään ilmeisesti suomalaiselta kollegalta apua, mutta hyvinhän se lopulta sujui :)
- Caramel Frappuccino
Lempijuomani.
Ja samalta maistui kuin aina.
Thank God for franchising!
Mielenkiintoinen yksityiskohta muistui tänään mieleeni Frappuccinoa siemaillessani:
17-vuotiaana tämä oli SE juoma,
joka kädessä hilluttiin pitkin Californian kuumia kesäkatuja Lisan kanssa.
Ja siitähän se Frappuccino hullutus sitten lähti 12 vuotta sitten.
Tästä juomasta on päiväkirjassani useita merkintöjä, lähinnä siitä kuinka paljon kaipaa sitä.
Matkustaessani en voi lähteä maasta, jossa on Starbucks ennekuin olen saanut Caramel frappuccinon (tässä myös yksi syy miksen matkustele paljon talvella, sillä Frappuccino on kesäjuoma).
En ole koskaan maistanut muita frappuccino makuja kuin Caramellia. Tähän voi tosin tulla tämän kesän aikana muutos, sillä nettisivuilla näkyy ihana mainos Mocha Cookie Crumble Frappuccinosta.
- Atmosfääri
En voi sille mitään, että minua häiritsee kuulemani suomen kieli.
Tilaan juomani englanniksi, vaikka hetken mietin, että pitäisikö sanoa että keskikokoinen karamelli frappusiino.
Enkä ole näköjään ainut.
Vieressäni seisovat homokaverukset keskustelevat englanniksi ja vaihtavat välillä suomeen,
kun kaikki sanat eivät muistukaan mieleen.
Keskivertopissikset hihittelevät ja kuiskivat toisilleen tulleensa tänne, koska tää on nyt niin IN.
(Onkohan tämä ihan eka kerta Keijukahvilassa?)
Kahvitaululta puuttuvat tutut kalorimerkinnät ja dollarimerkit.
Hinnat ovat suurinpiirtein samaa luokkaa, ehkä kuitenkin Suomen kahveista joutuu maksamaan hieman suolaisemman hinnan kuin esim. Jenkeissä.
Istun ulos ja seuraani liittyy jenkkiperhe, jonka kanssa kuulumisia vaihtaessa alkaa tuntua yllättävän kotoisalta. Melkein unohdan, että tässä sitä istutaan Suomessa lentokenttäkahvilassa.
- Lisää tätä, kiitos!
Matkat kentälle 4,50€ suuntaansa verottavat tämän eliittipissiksen kukkaroa sen verran (puhumattakaan sitten bensasta ja parkkimaksuista), että ei täällä voi ihan joka päivä rampata, vaikka mieli tekisikin.
Pakko on myös myöntää, että reilu 40min matka ruuhkabussissa matkalaukkujen ja hikoilevien turistien kanssa, ei kyllä ihan heti houkuttele uudestaan.
Olkoon tämä paikka siis aina mielessä pahana päivänä, kun mikään muu ei saa mustaa mieltä kirkastumaan.
Vinkkinä tämä siis ystäville!
Ja tulevaisuudessa todella toivon, että bongaan tutun vihreän keijulogon vaikka Aleksilta.
Sunday, April 22, 2012
Pimp my Balcony
On taas se aika vuodesta, jolloin saa olla ihan luvan kanssa luova.
Kevät, mikä ihana tekosyy!
Joten vaikka tämä lomaviikko piti viettää gradun parissa, koin mielekkäämmäksi upottaa sormet multaan, ehostaa parvekkeen taas edustuskuntoon kesän juhlia varten.
 |
| Ikean tikashylly |
Innoissani suuntasin tietysti Ikeaan, koska budjetti ei ollut tänäkään vuonna mikään ruhtinaallisen suuri.
Tuolit ja pöytä ovat parin vuoden takaa, nekin siis kyllä Ikeasta, mutta olivat niin hyvässä kunnossa, että en kokenut mitään tarvetta lähteä niitä vaihtamaan. Harkinnassa ovat uudet istuintyynyt ja pöytäliina, sillä tuo Marimekon kerniliina on nähnyt jo parhaat päivänsä vaikkei se tästä kuvasta ulkopuolisille niin selvästi välitykään. Jotakin uutta kuitenkin lähti mukaan, nimittäin tikashylly kukille ja vain 14,95€. Okei, en tietenkään päässyt Ikeasta lähtemään pelkän tikashyllyn kanssa, vaan mukaan tarttui pirteitä kukkaruukkuja sekä kastelukannu, joka on uusi lempparini.
 |
| Rahapuu ja orvokit |
Toinen uutuushankinta oli K-raudasta bongattu metallihyllykkö kukille. Ajatuksena oli ensin laittaa Ikean puuhylly tälle seinälle, mutta sepäs olikin 80cm leveä eikä siksi mahtunut tähän nurkkaan :(
Mutta tilaa kukille tarvittiin, joten tämä oli sellainen hätäratkaisu, eikä se nyt niin kamala luonnossa ole. Voikin siis olla, että tästä muodostuu ajan kanssa ihan pysyvä ratkaisu.
 |
| Pelargonia ja uusi säilytyspenkki |
Kolmantena hankintana oli penkki, jossa löytyy myös säilytystilaa puutarhatarvikkeille. Ja tämä onneksi löytyi edukkaaseen hintaan Ikean puutarhaosastolta. Kokoaminen oli tälle Ikea-konkarille jotenkin tällä kertaa todella haastavaa, ja melkein hetken mietin, että tarvitaanko tässä nyt miestä. Onneksi harrastan päivittäin työssäni ongelmanratkaisua, niin pienen pohdinnan jälkeen tämäkin penkki koottin yhden naisen voimilla. Taustalla näkyy myös muutaman vuoden vanha kukkatorni, joka kaipaisi kipeästi päivittämistä, mutta saa vielä kuitenkin luvan kestää tämän vuoden sillä kukkahankinnat lohkaisivat leijonanosan tämän vuoden Pimp my parveke-budjetista.
 |
| Hortensia |
Uusia kukkatulokkaita parvekkeelleni on hennon pinkki hortensia, joka nyt 4 päivän oleskelun jälkeen näyttää viihtyvän ihan mukavasti omalla paikallaan. Hoito-ohjeissa suositellaan puolivarjoisaa paikkaa, joka on ihan kyllä luotavissa parvekkeelle, kunhan laittaa valoverhot alas pahimman paahteen ajaksi. Olen myös muistanut kastella hortensiaa niin, ettei se ole päässyt kuivahtamaan, sillä muistan tappaneeni vuosia sitten hortensian nimenomaan kuivuuteen. Vanhoja ja tuttuja kukkia ovat pelargoniat, jotka onneksi löysin Plantagenista halvalla. Ne ovat sitkeitä sissejä ja menestyvät myös urbaaneissa olosuhteissa vähän hömelönkin puutarhurin hoidossa. Myös orvokkeja minulla on ollut vuodesta toiseen, sillä jotenkin ne ovat aina niin kauniita. Parasta niissä on myös se, että ne sietävät mielestäni kylmää vähän paremmin kuin muut ja siksi pystyinkin laittamaan ne parvekkeelle ensimmäisenä.
 |
| Oliivipuu ja Oljanteri |
 |
| Minttu ja Salvia |
Vasemmalla talven yli selvinneet yrtit: Minttu, salvia ja rosmariini ovat löytäneet myös paikkansa parveekkeelta. Yöksi olen vielä laittanut hallaharson suojaamaan hentoja yrttejä, mutta onneksi yöt alkava lämmetä, niin senkin voi kohta pakata pois.
Oikealla löytyvät hyvin talvehtineet oliivipuu ja oljanteri, jotka uskalsin vihdoin tuoda kellarista parvekkeelle. Oliivipuun varjossa on viihtynyt näköjään myös viime vuodelta hätäpäissään kylvetty muratti, joka ei muuten viihtynyt minulla oikein missään. Etualalla näkyy myös vilaus tuosta surullisenkuuluisasta viherkasvista, jonka nimeä en muista ja joka on aivan ihme raasku. Se kasvaa kituuttaa talvet asunnossani hyvin vähäisellä vedellä, sillä olen jättänyt sen kastelematta siinä toivossa, että se kuolisi pois ja voisin ostaa jonkun kivemman viherkasvin tilalle, mutta ei. Mikäs pahan tappaisi. Sitten kun nostan sen kesäksi parvekkeelle, se ottaa kaiken irti elämästä ja kasvaa humauttaa muutaman 10 senttiä lisää pituutta aivan kuin kiusaksi.
 |
| Sokerimaissi ja vesikrassit |
 |
| Basilikan alut |
Hyötykasveissa olen panostanut omiin lemppareihini eli erilaisiin yrtteihin, kuten tuo idullaan oleva basilika tuossa vasemmanpuoleisessa kuvassa sekä Minttu & co. ylemmässä kuvassa. Mikään ei ole parempaa kuin käyttää ruoanlaitossa tuoreita yrttejä, sillä tietää että silloin ruoka maistuu tuhat kertaa paremmalta.
Uusina tulokkaina ja lähinnä ihan kokeilun halusta kylvin sokerimaissia, sillä maissi on yksi kesän suosikkivihanneksistani?
Hitsi, onkohan maissi edes vihannes?
Ei nyt ei kuulosta hyvältä.
Sanotaan sitten, että kesän suosikkiravintokasvini.
Kuvassa oikealla näkyvät versot on kylvetty 4 päivää sitten, ja on pakko myöntää, että en olisi uskonut niiden itävän noin nopeasti. Taaempana näkyvissä idätyspurkeissa on haricot papuja, herneitä, ruohosipulia sekä salaattia, mutta niiden itäminen on vielä vähän vaiheessa. Vesikrassit taasen ovat innostuneet kasvamaan hurjasti 4 päivän aikana.
 |
| Chili ja tavallinen paprika |
Lempparini edellisiltä vuosilta on chilipaprika, joka on tuottanut minulle aivan käsittömän paljon satoa. Tästä sadosta on sitten talven aikana valmistettu tulista corn chowderia, pikanttia pastakastiketta yms. Parasta chileissä on se, että ne voi käyttää suoraan tuoreena tai sitten kuivattaa myöhempää käyttöä varten, ja ainakin oman kokemuksen mukaan tulisuus kyllä säilyy. Kaveriksi chilille otin tänä vuonna tavallisen paprikan, sillä halusin ihan testata miten se menestyy parvekeolosuhteissa. Ikäväkseni täytyy kyllä sanoa, että kaikki chilipaprikani ovat olleet yksivuotisia, sillä en ole onnistunut pitämään niitä hengissä talven ylitse asunnossani. Ehkäpä ilma on liian kuivaa, tai valoisuus ei riitä, mutta silti joka vuosi chili tekee paluun parvekkeelle, sillä 14 euron kasviksi se tuottaa kyllä enemmän kuin hintansa edestä satoa, jotka sitten muuten pitäisi ostaa kalliilla rahalla marketista ja miettiä, että mitähän myrkkyjä niiden pintaan on lykätty. Toivottavasti tänä vuonna päästään tekemään chileistä tulista paholaisen hilloa, joka on muuten aivan mainio lisuke esimerkiksi grilliruokiin.
 |
| Orkideat |
Parvekkeelle pääsyvuoroaan odottelevat vielä muutaman viikon rakkaat orkidealapsoseni, sillä sää ei vielä oikein salli laittaa niitä ulos. Tarvittaisiin vähän lämpöisemmät yöt ja tietysti päivät, että uskaltaisin arvokkaimmat viherkasvini sinne laittaa. Monista ohjeista olen kyllä lukenut, että orkideoja ei saisi laittaa ulos, mutta minulla orkideat nimenomaan parhaiten viihtyvät ulkona. Viime vuoden ulkoilun jälkeen vanhin kasvatti hurjan määrän kukkia ja vieläpä kahdessa vanassa. Siis kyseessä toki kaksivanainen perhosorkidea, mutta eipähän ollut koskaan aiemmin näin tehnyt :)
Tätä kukkaloistoa sitten sainkin ihailla pitkälle marraskuuhun asti.
Tulipas tästä nyt kovin Martha Stewardmainen postaus, mutta eikö elämässä pitäisi iloita juuri niistä pienistä asioista. Juuri tällä hetkellä, kun töissä, rakkauselämässä ja opinnoissa menee päin persettä, niin minä löydän sen ilon upottamalla ne sormet multaan ja nauttimalla aamukahvit ihanan viihtyisellä parvekkeellani.
Olen siis löytänyt oman paikkani auringossa.
Tuesday, April 17, 2012
I miss Bill
Note to self:
The 90s are back.
Neon colors, crimped hair (ok that was more like the mid-80s, but still),
and the good old Bill "the boy from Hope, AR" Clinton way of thinking.
"As long as it's oral, it does not count"
Therefore this will be my last rant on the matter.
And as it was stated today on a text:
if anyone asks, nothing happened, and we're just friends.
And off the record: I miss my "Bill" and what happened last Friday night.
The 90s are back.
Neon colors, crimped hair (ok that was more like the mid-80s, but still),
and the good old Bill "the boy from Hope, AR" Clinton way of thinking.
"As long as it's oral, it does not count"
Therefore this will be my last rant on the matter.
And as it was stated today on a text:
if anyone asks, nothing happened, and we're just friends.
And off the record: I miss my "Bill" and what happened last Friday night.
Monday, April 16, 2012
Hiuksissa hiekkaa
Muistaako kukaan vielä sen, kun oli lapsi ja ei osannut vielä pestä omia hiuksia?
Ne pestiin aina sinun puolestasi.
Äiti tai isä...ehkä useammin kuitenkin äiti, ainakin minun tapauksessani.
Varovasti, niin ettei silmiin joutunut saippuaa.
Tämä oli ehkä parasta ikinä.
Olin unohtanut sen, kuinka hyvältä se tuntuu.
Ja sitten paettuamme rannalta sateen läpi pimeään yksiööni, muistin sen tunteen.
Halusit pestä hiukseni, ja minun olisi pitänyt tietää paremmin.
Nyt en saa sinua mielestäni vaikka tiedän, että tämä ei tule koskaan toistumaan.
Ja aamulla sinun lähdettyä, löysin vieläkin hiuksista hiekkaa..
"Sinä yönä rannalla vihdoinkin,
ihan varovasti sun kättäsi kosketin.
Aika liikkui hitaammin ja sä hengähdit hiljaa.
Sinne alle sotkuisen katoksen,
kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien.
Me valvottiin palellen, mul oli hiuksissa hiekkaa."
- Maija Vilkkumaa
Ne pestiin aina sinun puolestasi.
Äiti tai isä...ehkä useammin kuitenkin äiti, ainakin minun tapauksessani.
Varovasti, niin ettei silmiin joutunut saippuaa.
Tämä oli ehkä parasta ikinä.
Olin unohtanut sen, kuinka hyvältä se tuntuu.
Ja sitten paettuamme rannalta sateen läpi pimeään yksiööni, muistin sen tunteen.
Halusit pestä hiukseni, ja minun olisi pitänyt tietää paremmin.
Nyt en saa sinua mielestäni vaikka tiedän, että tämä ei tule koskaan toistumaan.
Ja aamulla sinun lähdettyä, löysin vieläkin hiuksista hiekkaa..
"Sinä yönä rannalla vihdoinkin,
ihan varovasti sun kättäsi kosketin.
Aika liikkui hitaammin ja sä hengähdit hiljaa.
Sinne alle sotkuisen katoksen,
kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien.
Me valvottiin palellen, mul oli hiuksissa hiekkaa."
- Maija Vilkkumaa
Monday, April 09, 2012
Lukossa
Olen seurannut Iholla-sarjaa ja löytänyt siitä itseni.
Uskaltaisinpa minäkin kuvata elämääni ja kertoa avoimesti siitä miltä tuntuu.
Tämäkin päivä olisi voinut tuottaa materiaalia otsikolla: Se mikä ei tapa, ahdistaa.
Lauantaina olotila oli äitynyt niin pahaksi, etten edes kyennyt menemään ulos ovesta.
Kaikki ulkona pelotti ja ahdisti.
Auringonsäteet polttelivat silmiä,
ja parvekkeen ovenraosta sisään hiipinyt ulkoilma raasti keuhkoja.
Tuntui, etten pystynyt hengittämään.
Pää melkein halkesi kivusta.
Tsemppasin sunnuntain, ja vaeltelin lounaan jälkeen pitkin merenrantaa.
Teki mieli kahlata syvyyksiin.
Mutta se, että vesi oli vapaana toi tilanteeseen jotakin lohdullista.
Talven kahleet olivat poistumassa.
Mietin, että kenelle soittaisin.
En nukkunut yhtään.
Kiertelin yöhuntuun kietoutunutta asuntoani ympäriinsä.
Löysin pimeyden kätköistä kirjoituksia, jotka olin unohtanut.
Toiveita, että minusta tulisi jotakin tärkeää.
Ja juuri nyt tuntuu siltä, etten ole mitään.
En pystynyt pitämään kiinni mistään.
Ei valmistumista, ei ylennystä.
Miksi tämä ottaa juuri nyt näin koville?
Aamuyön tunteina lasken minuutteja, että aurinko vihdoin nousisi.
Hesarikaan ei tule, koska on pyhä.
Vietän 2 päivää Pariisissa.
Aamukahvin jälkeen tuntuu siltä, että tänään jaksan taas.
Jos mä kuolen nuorena-kappale tulvii autostereoista.
Itku saa otteensa minusta, ja Itäväylä muuttuu sumuiseksi.
Pysähdyn itkemään bussipysäkille, sillä vaikka auton pyyhkijät toimivat,
en saa omia tulvaporttejani sulkeutumaan.
Yritän kertoa ahdistukseni määrästä, mutta se ei herätä toivottua reaktiota.
Tunnemuistini palauttaa minut öiselle kadulle.
Minulla ei ole oikeutta olla hajalla ja valittaa.
Minun pitää olla vahva.
En osaa paremmin sanoa, että juuri nyt tarvitsisin kuuntelijaa.
En taida ansaita sitä.
Osaan vain paeta.
Annan veden valua suihkussa.
Se peittää hyvin kyyneleet.
Avunhuudot ja hengenahdistuksen.
Kynsin kaikki vanhat arvet ja ruvet rikki, aivan kuin todisteeksi siitä, että oikeasti sattuu.
Niillä joilla on musta silmä tai jalka poikki saavat sympatiaa, sillä vammat ovat fyysisiä.
Mutta kuinka käy niiden, joiden sielu on riekaleina?
Tunnin jälkeen kuulen taas lukkojen napsahtelevan kiinni.
Kaikki on lokeroitu kauniisti sivuun.
Mitään kipua ei koskaan ollutkaan.
Otan muutaman päivän etäisyyttä kaikesta ja elämä taas jatkuu.
Uskaltaisinpa minäkin kuvata elämääni ja kertoa avoimesti siitä miltä tuntuu.
Tämäkin päivä olisi voinut tuottaa materiaalia otsikolla: Se mikä ei tapa, ahdistaa.
Lauantaina olotila oli äitynyt niin pahaksi, etten edes kyennyt menemään ulos ovesta.
Kaikki ulkona pelotti ja ahdisti.
Auringonsäteet polttelivat silmiä,
ja parvekkeen ovenraosta sisään hiipinyt ulkoilma raasti keuhkoja.
Tuntui, etten pystynyt hengittämään.
Pää melkein halkesi kivusta.
Tsemppasin sunnuntain, ja vaeltelin lounaan jälkeen pitkin merenrantaa.
Teki mieli kahlata syvyyksiin.
Mutta se, että vesi oli vapaana toi tilanteeseen jotakin lohdullista.
Talven kahleet olivat poistumassa.
Mietin, että kenelle soittaisin.
En nukkunut yhtään.
Kiertelin yöhuntuun kietoutunutta asuntoani ympäriinsä.
Löysin pimeyden kätköistä kirjoituksia, jotka olin unohtanut.
Toiveita, että minusta tulisi jotakin tärkeää.
Ja juuri nyt tuntuu siltä, etten ole mitään.
En pystynyt pitämään kiinni mistään.
Ei valmistumista, ei ylennystä.
Miksi tämä ottaa juuri nyt näin koville?
Aamuyön tunteina lasken minuutteja, että aurinko vihdoin nousisi.
Hesarikaan ei tule, koska on pyhä.
Vietän 2 päivää Pariisissa.
Aamukahvin jälkeen tuntuu siltä, että tänään jaksan taas.
Jos mä kuolen nuorena-kappale tulvii autostereoista.
Itku saa otteensa minusta, ja Itäväylä muuttuu sumuiseksi.
Pysähdyn itkemään bussipysäkille, sillä vaikka auton pyyhkijät toimivat,
en saa omia tulvaporttejani sulkeutumaan.
Yritän kertoa ahdistukseni määrästä, mutta se ei herätä toivottua reaktiota.
Tunnemuistini palauttaa minut öiselle kadulle.
Minulla ei ole oikeutta olla hajalla ja valittaa.
Minun pitää olla vahva.
En osaa paremmin sanoa, että juuri nyt tarvitsisin kuuntelijaa.
En taida ansaita sitä.
Osaan vain paeta.
Annan veden valua suihkussa.
Se peittää hyvin kyyneleet.
Avunhuudot ja hengenahdistuksen.
Kynsin kaikki vanhat arvet ja ruvet rikki, aivan kuin todisteeksi siitä, että oikeasti sattuu.
Niillä joilla on musta silmä tai jalka poikki saavat sympatiaa, sillä vammat ovat fyysisiä.
Mutta kuinka käy niiden, joiden sielu on riekaleina?
Tunnin jälkeen kuulen taas lukkojen napsahtelevan kiinni.
Kaikki on lokeroitu kauniisti sivuun.
Mitään kipua ei koskaan ollutkaan.
Otan muutaman päivän etäisyyttä kaikesta ja elämä taas jatkuu.
Thursday, April 05, 2012
Kiitos ja anteeksi
Aloitin kirjoittamisen vihaisena.
Sitten mietin uudestaan.
Leivoin kakun ja laskin stressitasoa.
Kenelle olenkaan vihainen.
Elämäni miehille vai itselleni?
Viime lauantaina oltiin iholla.
Analysoit minua ja osuit monessa oikeaan.
Pelkään kosketusta, koska en uskalla enää luottaa.
Annoit minulle päähieronnan ja kiskoit viereesi istumaan.
Teki mieli juosta pois, sulkeutua ja kadota, mutta uskalsin sittenkin sanoa ääneen,
kuinka olin aiemmin päivällä miettinyt sillalta alas ajamista.
Yllätyksekseni tämä ei ollutkaan sinulle vieras tai väärä ajatus.
Sain ymmärrystä.
Sinuakin ahdistaa tämä elämän oravanpyörä.
Mokasin herkän hetken, kun kerroin etten voisi koskaan seurustella kanssasi.
En osannut perustella miksi...vetosin vain omaan vaikeaan luonteeseeni.
Ja vasta jälkikäteen mietin, että kuinka kamalaa olisi ollut kuulla samat sanat sinun suustasi.
Olisin sen kestänyt, mutta miten on sinun laitasi.
Turhaa jauhamista siitä kuinka jännite on kadonnut, kun tästä näin avoimesti keskustellaan.
Kerrot asuntolainasta ja siitä kuinka avioliitto on vain sopimus, jonka voi halutessaan purkaa.
Olen salaa järkyttynyt, mutta en uskalla tätä sanoa ääneen.
Lapsia kuitenkin haluat ja sen perheidyllin...ja näen kasvoiltasi sen, että kommenttini lapsettomista unelmistani aiheuttaa sinulle pieniä pettymyksen tunteita.
Makaamme myöhemmin tähtilipun päällä ja kutittelen parransänkeäsi.
Toinen käteni lepää rintakehäsi päällä ja tunnen kiihtyneet sydämenlyöntisi.
Nautit tilanteesta liikaa, ja rikot tunnelman kommentoimalla, että nyt kaiken jälkeen en pelkääkään kosketusta. Vedän molemmat käteni pois läheltäsi ja mumisen jotakin epämääräistä.
Huomaat tämän ja alat puhumaan siitä, kuinka minun pitäisi keksiä itselleni joku pysyvämpi järjestely.
Ettet pidemmän päälle pysty tähän enää.
En tiedä yritätkö satuttaa vai mitä?
Ei tunnu missään, ja kerron että sopii.
Alat perumaan sanojasi ja selittelemään, että töiden ja muiden takia on niin hankalaa.
Ja ei pysty usein..ja ja ja..
Kutittelen leukaasi uudelleen.
Ollaan ihan hiljaa.
Mietin itsekseni, että ei oikeasti haittaa jos tämä jäi nyt tähän.
Sanot hiljaa vain puolittain ääneen, että miksei kukaan arvosta sinua kotona.
Ei niin kuin minä.
Ja kuinka minun pitäisi löytää joku.
Antaa mahdollisuus elämälle ja toisesta välittämiselle.
Olla yhtä hyvä jollekin, joka sen ansaitsee.
Nouset lähteäksesi.
"En voi jäädä tähän, koska tuoksun liikaa sinulta"
Ensimmäistä kertaa tajuan, että minä tuoksun jonkun mielestä joltakin...tietyltä.
Ja tämä tuoksu on liikaa.
Sanot kiitos ja anteeksi...ja minun tekee mieli heittää sinua tyynyllä.
Tunnen oloni säälittäväksi ja pieneksi...joksikin sääliprojektiksi.
Saatan sinut eteiseen.
Halaat minua ja ennen lähtöä kuiskaat:
"Ennen kuin päätät ajaa alas siltä sillalta, niin soita!"
Selkäsi katoaa pimeään rappukäytävään ja minun tekee mieli itkeä.
En anna kuitenkaan sille tunteelle tilaa.
Aamu tulee liian aikaisin ja työt odottavat.
Arki tekee kaikesta niin paljon helpompaa.
Kunnes tulee taas se hetki, että kaikki tämä on liikaa...meille molemmille.
Thursday, March 29, 2012
Eliittipissis
 |
| Sushi & Flip Flop California Pinot Grigio |
Olen pystynyt nukkumaan...ainakin yhden yön.
Saanut kannustavia yhteydenottoja työkavereilta ja ystäviltä. "Tyttö, sä oot paras kaikesta huolimatta"
Tilille on maksettu bonukset viime vuoden hyvästä työstä. Dream team porskuttaa vaikka kukaan ei meidän hurjaan ammattitaitoon sen enempää kiinnitäkään huomiota. Siis sama arki jatkuu töissä niin kuin ennenkin.
Samalla kuitenkin paineet kasvavat toisaalla.
23.4. pitäisi jättää valmis versio gradusta.
Tämä aiheutti pienen paniikkikohtauksen varsinkin, kun valmista tekstiä on tässä vaiheessa ehkä joku 15 sivua. Tekisi mieli luovuttaa jo heti alkuunsa.
Lohtua tuo tieto, että proffa lupautui tukemaan myös kesän aikana, jos tämä valmistuminen nyt viivästyy.
Veroilmoitus saapui päivän postin mukana, ja ilokseni huomasin tukeneeni Silminnäkijä-dokumentin keinuja-maalaria melkein 5000 eurolla. Ja kaikki ne viime vuonna veroihin menneet isot summat eivät tulekaan takaisin jouluna niin kuin virheellisesti kuvittelin vaan 4.12. tilille tipahtaa vain 103€. Ei sillä, että laskisin rahojani.
Ja kyllähän heikkoja pitää auttaa...tai ainakin niitä heikkomielisiä taiteilijoita.
Raha - mikä ihana tekosyy.
Aina niin vaikea puheenaihe, mutta onneksi siitä voi sentään heittää läppää.
Ja pakko sanoa, että näiden vaikeiden päivien jälkeen on hyvä välillä nauttia elämästä, ja siihen tarvitaan paljon rahaa.
Vai tarvitaanko?
Päiväni eliittipissiksenä kustansi tänään:
8,70€ Lounas Nepalilaisessa, ja tämän tarjosi työpaikka.
9,80€ Päiväkahvit melkein Italiassa kahdelle.
14,50 USD Mac Red huulipuna, jolla on saanut jo viikkojen ajan
korvaamatonta (ja siis myös minulle käsittämätöntä) huomiota miehiltä.
Sushi-lajitelma Stockan Herkusta n. 13€ ja ihana viinilöytö Flip Flop Californiasta n. 8€.
Ja se seura, joka on tietenkin korvaamatonta.
Kaikki huolet tuntuvat taas pienemmiltä.
Maailma hymyilee, ja tämä eliittipissiksen elämä on jotenkin mukavaa.
Ehkä eniten siksi, että sijoitukset omaan hyvinvointiin ovat pieniä, mutta poikivat suuren tuoton ja hyödyn.
Unohdan yhä paremmin sen, että en tällä kertaa kelvannut.
Ja löydän joka päivä enemmän syitä nauttia elämästä - kun vaan tietäisi syyn tähän outoon ilmiöön.
Ehkä se on kevät :)
- - - - - -
Ja ensi kuussa sitten tietoiskua aiheesta kuinka tehdä gradu viikossa - I hope not!
Monday, March 26, 2012
A Woman's Worth
Soittolistaltani löytyy Alicia Keysin Woman's Worth kappale.
En ole siihen aikaisemmin kiinnittänyt niin kovasti huomiota, mutta tänään erinäisten tapahtumien jälkeen korvalappuihinin tulvineet sanat saivat minut pysähtymään.
Mikä on naisen arvo?
Alician biisissä sitä mittaa mies.
"She will and she can find a man who knows her worth "
Tämä on ehkä vähän kärjistetty kommentti mutta pohditaan hieman.
Onko naisen arvo määritettävissä vain miehen kautta?
Olen innolla seurannut Mad Men-sarjaa.
Rakastan 60-luvun räikeää eroa miesten ja naisten välillä.
Naisten paikka on kotona tai assistentin tehtävissä.
Ja miehille koko maailma on yksi leikkikenttä.
Olen aina halunnut uskoa, että olemme päässeet kauas tästä erottelusta, mutta oikeasti olemme ottaneet ehkä lähinnä pieniä askelia kohti tasa-arvoa.
Edelleen monet asioista päätetään miesten saunailloissa.
Johtoryhmästä omassa työpaikassani on vain yksi naispuolinen.
Ylennyksiä ei saa niinkään omien ansioiden tai saavutusten perusteella vaan suhteiden.
Ketä jaksaa mielistellä tarpeeksi kauan, ja kuka uskaltaa laittaa lyhimmän minihameen.
Telkkarissa pyörii taas SATC, joka oli aikanaan hyvinkin radikaali sarja, sillä se esitteli konservatiiville amerikkalaiselle ajatuksen siitä, että nainenkin voi harrastaa seksiä kuin mies.
Tällä ajatuksella leikiteltiin muutaman kauden ajan, mutta sitten kuitenkin naisen arvon lopulta määritteli suuri rakkaus - mies. Rakastan edelleen tätä sarjaa sen naisenergian vuoksi, sillä tässä kanssasiskot eivät koskaan kääntyneet toisiaan vastaan vaan toista tuettiin tuli vastaan sitten mitä tahansa.
Tänään mietin pitkään kenelle uskaltaisin soittaa ja kertoa, etten saanut hakemaani työpaikkaa.
Päädyin verisukulaiseen, sillä pelkäsin näyttää heikkouttani muille.
Oikeasti olisin halunnut itkeä, mutta laitoinkin punaa huuliin ja suuntasin keskustaan.
Paikkani sai toinen vuoden pidempään talossa palvellut.
Meitä erottavaa tekijää en löytänyt enkä saanut vastausta siihen missä olisin voinut parantaa.
Eniten suolaa haavoihin levitti tieto siitä, että aivan vastaavalla koulutuksella oleva kollegani, jolla ei ole esimieskokemusta lainkaan, sai meillä palvelupäällikön paikan. Siis esimiespaikan. Ja hänestä tuli samalla lähin esimieheni. En siis malta odottaa ensi kuussa pidettäviä palkkakeskusteluja hänen kanssaan. Ja minä en tyhmyyttäni uskaltanut tätä paikkaa hakea, koska koin että jos on alle vuoden kokemus ei voi toimia esimiehenä.
Tilastojen mukaan naiset ovat juuri tällaisia.
Eivät uskalla hakea paikkaa jos siinä ei yksi hakukriiteerien kohta täsmää.
He eivät tunne omaa arvoaan.
Olen yrittänyt koko ajan pärjätä maailman ehtojen mukaan.
Ollut kiltti ja osaava.
Auttanut toisia ja antanut paljon itsestäni.
Oikein kunnollinen malliesimerkki täydellisestä naisesta.
Ja tässä on tulos.
2010-luku luulee olevansa tasa-arvoisempi ja enemmän naisten ehdoilla kulkeva, mutta tosiasiassa täällä pelataan edelleen 60-luvun sääntöjen mukaan.
Naisella on oma paikkansa ja jos pelaa omien sääntöjen mukaan ei saa mitään.
Ihan vain esimerkkinä viime aikaisten omakohtaisten tapahtumien perusteella:
En ole siihen aikaisemmin kiinnittänyt niin kovasti huomiota, mutta tänään erinäisten tapahtumien jälkeen korvalappuihinin tulvineet sanat saivat minut pysähtymään.
Mikä on naisen arvo?
Alician biisissä sitä mittaa mies.
"She will and she can find a man who knows her worth "
Tämä on ehkä vähän kärjistetty kommentti mutta pohditaan hieman.
Onko naisen arvo määritettävissä vain miehen kautta?
Olen innolla seurannut Mad Men-sarjaa.
Rakastan 60-luvun räikeää eroa miesten ja naisten välillä.
Naisten paikka on kotona tai assistentin tehtävissä.
Ja miehille koko maailma on yksi leikkikenttä.
Olen aina halunnut uskoa, että olemme päässeet kauas tästä erottelusta, mutta oikeasti olemme ottaneet ehkä lähinnä pieniä askelia kohti tasa-arvoa.
Edelleen monet asioista päätetään miesten saunailloissa.
Johtoryhmästä omassa työpaikassani on vain yksi naispuolinen.
Ylennyksiä ei saa niinkään omien ansioiden tai saavutusten perusteella vaan suhteiden.
Ketä jaksaa mielistellä tarpeeksi kauan, ja kuka uskaltaa laittaa lyhimmän minihameen.
Telkkarissa pyörii taas SATC, joka oli aikanaan hyvinkin radikaali sarja, sillä se esitteli konservatiiville amerikkalaiselle ajatuksen siitä, että nainenkin voi harrastaa seksiä kuin mies.
Tällä ajatuksella leikiteltiin muutaman kauden ajan, mutta sitten kuitenkin naisen arvon lopulta määritteli suuri rakkaus - mies. Rakastan edelleen tätä sarjaa sen naisenergian vuoksi, sillä tässä kanssasiskot eivät koskaan kääntyneet toisiaan vastaan vaan toista tuettiin tuli vastaan sitten mitä tahansa.
Tänään mietin pitkään kenelle uskaltaisin soittaa ja kertoa, etten saanut hakemaani työpaikkaa.
Päädyin verisukulaiseen, sillä pelkäsin näyttää heikkouttani muille.
Oikeasti olisin halunnut itkeä, mutta laitoinkin punaa huuliin ja suuntasin keskustaan.
Paikkani sai toinen vuoden pidempään talossa palvellut.
Meitä erottavaa tekijää en löytänyt enkä saanut vastausta siihen missä olisin voinut parantaa.
Eniten suolaa haavoihin levitti tieto siitä, että aivan vastaavalla koulutuksella oleva kollegani, jolla ei ole esimieskokemusta lainkaan, sai meillä palvelupäällikön paikan. Siis esimiespaikan. Ja hänestä tuli samalla lähin esimieheni. En siis malta odottaa ensi kuussa pidettäviä palkkakeskusteluja hänen kanssaan. Ja minä en tyhmyyttäni uskaltanut tätä paikkaa hakea, koska koin että jos on alle vuoden kokemus ei voi toimia esimiehenä.
Tilastojen mukaan naiset ovat juuri tällaisia.
Eivät uskalla hakea paikkaa jos siinä ei yksi hakukriiteerien kohta täsmää.
He eivät tunne omaa arvoaan.
Olen yrittänyt koko ajan pärjätä maailman ehtojen mukaan.
Ollut kiltti ja osaava.
Auttanut toisia ja antanut paljon itsestäni.
Oikein kunnollinen malliesimerkki täydellisestä naisesta.
Ja tässä on tulos.
2010-luku luulee olevansa tasa-arvoisempi ja enemmän naisten ehdoilla kulkeva, mutta tosiasiassa täällä pelataan edelleen 60-luvun sääntöjen mukaan.
Naisella on oma paikkansa ja jos pelaa omien sääntöjen mukaan ei saa mitään.
Ihan vain esimerkkinä viime aikaisten omakohtaisten tapahtumien perusteella:
- Miehet eivät ymmärrä sitä, että nainen voi harrastaa seksiä tunteitta. Tämä on outoa ja aiheuttaa pelkotiloja miehissä.
- Nainen ei voi olla aloitteellisempi, sillä sekin pelottaa miehiä ja tällöin saa yleensä vastaansa kysymyksen siitä yrittääkö nainen vain miellyttää, ja on siten heikko. (en edes uskalla mainita tässä sitä kanssasisarten huora-korttia)
- Useimmat työpaikat jaetaan hyvä veli-verkoston kautta. Ei väliä onko sinulla osaamista tai koulutusta, mutta jos tunnet oikeat ihmiset niin ovet aukeavat.
- Toiset paikat menevät sitten jakoon niille naisille, jotka miellyttävät esiMIEHIÄÄn, joko ulkoisesti tai muuten.
Jotta elämässä pärjää ja kukaan ei pääse ohittamaan itseään edes Stockan kassajonossa, on keksittävä itselleen uusi selviytymiskeino. On oltava joko Peggy tai Joan. Sääntöjä vastaa pyristelevä tai niihin mukautuja. On siis aika alkaa pelata tätä peliä miesten säännöillä ja laittaa vastakin punaa huuliin ja ostaa uudet korkkarit ja hame.
Ja löytää lohtu näistä lyriikoista:
"This is a man's, a man's world.
But it would mean nothing
Not one little thing, no,
Without a woman or a girl."
But it would mean nothing
Not one little thing, no,
Without a woman or a girl."
Wednesday, February 22, 2012
Väsymyksen merkkejä
Kohtasin tänään uuden äidin ja huomasin meillä olevan jotain yhteistä.
Väsymys.
Valvottuja öitä ja sen johdosta outoja päiviä.
Aivan kuin humalassa poukkoilisi päivästä toiseen.
Sain kutsun postissa. Luulin lukeneeni sen läpi ajatuksella. Häät! Ahdistuin ja aloin miettiä heti vaatetusta. En ole koskaan ollut talvihäissä. Tänään rupesin tarkastamaan, koska kutsuun piti vastata. Huomasin, että eivät ystäväni olekaan menossa naimisiin vaan kyseessä oli kutsu heidän valmistujaisiin.
Pääsen töistä maanantaina klo 14. Unohdan avaimeni toimistoon ja muistan tämän ulko-ovella. Onneksi joku juuri kulkee takaisin ja pääsen livahtamaan sisälle. Luimin takaisin taukotilaan jossa avaimeni lepäävät roskiksen kannen päällä. Pissahätä. Päätän käydä vessassa ja sieltä lähtiessäni, on avaimet mukana mutta laukku jäi. Kolmas yritys ja viimein kaikki mukana.
Ratikassa. Luurit päässä ja ajatus kaukana Suomesta. Puhelin soi. Vastaan pokkana kovaan ääneen. Hitto. Ei ollutkaan työluurit päässä vaan ne tavalliset missä ei ole mikkiä. Muutama mummo katsoo epäillen, että mikä hullu toi on. Yritän epätoivoisessa vimmassa repiä kuulokkeita pois päästä, että voin oikeasti vastata siihen puhelimeen. Tietysti joku puhelinmyyjä.
Kaupassa käynnin jälkeen puran ostokset ja rojahdan sohvalle. Missä puhelin? Jätinkö sen nyt jonnekin? Ei löydy kassista ja en ole voinut unohtaa sitä töihin, koska vastasin ratikassa. Vai vastasinko? Epäilen kaikkea. Toinen puhelin korjattavana. Ei auta kuin rustata porukoille sähköpostia, että sulkekaa liittymä. Kaksi tuntia katoaa jonnekin. Nukahdinko? Menetinkö tajun? En muista mitään ja havahdun kylmään hikeen. Menen jääkaapille, jotta keittäisin kahvia. Puhelin lojuu kahvipurkin vieressä jääkaapissa.
En tiedä, että missä vaiheessa pitäisi hakea apua ja kuinka kauan tätä jaksaa?
Ystävälläni on hyvä ja pätevä syy: vauva.
Mistä minä saisin samanlaisen, ei vauvan vaan sen syyn, että ei heti leimattaisi hulluksi.
Väsymys.
Valvottuja öitä ja sen johdosta outoja päiviä.
Aivan kuin humalassa poukkoilisi päivästä toiseen.
Sain kutsun postissa. Luulin lukeneeni sen läpi ajatuksella. Häät! Ahdistuin ja aloin miettiä heti vaatetusta. En ole koskaan ollut talvihäissä. Tänään rupesin tarkastamaan, koska kutsuun piti vastata. Huomasin, että eivät ystäväni olekaan menossa naimisiin vaan kyseessä oli kutsu heidän valmistujaisiin.
Pääsen töistä maanantaina klo 14. Unohdan avaimeni toimistoon ja muistan tämän ulko-ovella. Onneksi joku juuri kulkee takaisin ja pääsen livahtamaan sisälle. Luimin takaisin taukotilaan jossa avaimeni lepäävät roskiksen kannen päällä. Pissahätä. Päätän käydä vessassa ja sieltä lähtiessäni, on avaimet mukana mutta laukku jäi. Kolmas yritys ja viimein kaikki mukana.
Ratikassa. Luurit päässä ja ajatus kaukana Suomesta. Puhelin soi. Vastaan pokkana kovaan ääneen. Hitto. Ei ollutkaan työluurit päässä vaan ne tavalliset missä ei ole mikkiä. Muutama mummo katsoo epäillen, että mikä hullu toi on. Yritän epätoivoisessa vimmassa repiä kuulokkeita pois päästä, että voin oikeasti vastata siihen puhelimeen. Tietysti joku puhelinmyyjä.
Kaupassa käynnin jälkeen puran ostokset ja rojahdan sohvalle. Missä puhelin? Jätinkö sen nyt jonnekin? Ei löydy kassista ja en ole voinut unohtaa sitä töihin, koska vastasin ratikassa. Vai vastasinko? Epäilen kaikkea. Toinen puhelin korjattavana. Ei auta kuin rustata porukoille sähköpostia, että sulkekaa liittymä. Kaksi tuntia katoaa jonnekin. Nukahdinko? Menetinkö tajun? En muista mitään ja havahdun kylmään hikeen. Menen jääkaapille, jotta keittäisin kahvia. Puhelin lojuu kahvipurkin vieressä jääkaapissa.
En tiedä, että missä vaiheessa pitäisi hakea apua ja kuinka kauan tätä jaksaa?
Ystävälläni on hyvä ja pätevä syy: vauva.
Mistä minä saisin samanlaisen, ei vauvan vaan sen syyn, että ei heti leimattaisi hulluksi.
Sunday, January 29, 2012
Lying Still
Kävelin tänään Kaivopuistonrantaan.
Sain olla rauhassa ajatuksieni kanssa ja tuijottaa merta, jota ei ole olemassa.
On vain kylmä jää, joka pakottaa kaikki paikoilleen.
Kahlitsee tyhjyyteen ja odottavaan tilaan.
Kesällä aalloille kuiskatut toiveet ovat lukittuina jään alla.
Eikä niihin saa puhallettua eloa, ei vaikka kuinka yrittäisi.
Kuvittelen itseni jään alle.
Kahlittuna ja kylmissäni.
Yksin.
Kuolema ympärillä.
Hiljaisuus.
Tällaisina hetkinä toivon, että minulla olisi joku jolle puhua.
Joku joka ei tuomitsisi heikkoa hetkeäni.
Ei aliarvioisi suruani.
Ei leikkaisi iloltani siipiä omilla kitkerillä sanoillaan ja saavutuksillaan.
Suomessa tämä on sula mahdottomuus.
Katkeruus hallitsee ja kahlitsee ihmiset.
Individualismi on tehnyt meistä kuvan kiviä.
Olemme jumissa omilla saarekkeillamme.
Liian kaukana toisesta.
Ja vain kylmät huudot toimivat kommunikaatiovälineinä.
Aalloille kuiskaamani toive kuuntelijasta hautautuu yhä syvemmälle pohjamutaan.
Ja tämä toive on se kaikken tärkein ennen kuolemaa.
"Send a wish upon a star
Do the work and you'll go far
Send a wish upon a star
Make a map and there you are
Send a hope upon a wave
A dying wish before the grave
Send a hope upon a wave
For all the souls you failed to save"
Sia - Lullaby
Sunday, January 01, 2012
Fresh start
Uusi vuosi, uudet kujeet.
Vai sittenkin vanhat?
Vanhoissa kuvioissa liikaa painolastia.
Jouluaaton booty-call, ja koska kehtasin kieltäytyä niin mykkäkoulu jatkuu...
Etten vaan mitenkään ihastuisi.
Jotkut eivät vain ymmärrä seksiä seksinä, vaan sekoittavat siihen aina tunteet.
Ehkäpä minä kysynkin tänä vuonna, että miksi hän jaksaa vongata???
Ja sitten ne oikeat tunteet.
Viimeinen tekstari lähti vuodenvaihteen kynnyksellä, ja jäi ilman vastausta.
Jääkuningatar taitaa tehdä comebackin, mutta en silti aio olla pitämättä hauskaa.
Laadittiin kaverin kanssa säännöt uudelle deittivuodelle 2012
Rule 1: No taken guys.
Rule 2: No guys who don't treat you like a princess
Rule 3: No sleeping with guys on the first date...joka hieman pidemmän keskustelun jälkeen muutettiin muotoon:
Don't be easy. and if you have to be easy, be easy with a condom!
Rule 4: No pining over guys who aren't worth it or who fell into rule 1 or 2 categories
Rule 5. No being the first person to send a message
Rule 6. Be fabulous at all times
Rule 7. Think outside the box...and this means that don't always go for the guy who looks perfect and fits the part.
Ja lista ei ole vielä edes valmis...koska sitä ei ole laminoitu :)
Mutta tästä on hyvä lähteä liikkeelle.
Viivin ennustusten mukaan vuoden miestyyppi on filosofi...ja hyvänä kakkosena kummittelee edelleen silkkisukka. Teekkari täytyy tältä vuodelta unohtaa, mutta toisaalta tämä oli arvattavissa jo siinä vaiheessa kun viestiini ei vastattu.
Viime vuoden ensimmäisen kirjoituksen pointti oli toivo ja unelmat...eivät niinkään lupaukset.
Jos tänä vuonna keskityttäisiin kuitenkin lupauksiin ja tehtäisiin uusi alku kaikelle.
Rohkeampaa otetta elämään ja miehiin.
Minäkin osaan olla kaunis, joten muistetaan käyttää enemmän huulipunaa.
Parempaa olotilaa ja hyvinvointia, joten vuoden diettinä on skumppadietti.
Otetaan se mitä annetaan ja tehdään siitä jotakin elämyksellistä ja mahtavaa.
Joten ihanaa uutta vuotta kaikille!!!
P.s. sen lupaan, että ensi jouluna ja uutena vuonna en muuten aio olla töissä.
Vai sittenkin vanhat?
Vanhoissa kuvioissa liikaa painolastia.
Jouluaaton booty-call, ja koska kehtasin kieltäytyä niin mykkäkoulu jatkuu...
Etten vaan mitenkään ihastuisi.
Jotkut eivät vain ymmärrä seksiä seksinä, vaan sekoittavat siihen aina tunteet.
Ehkäpä minä kysynkin tänä vuonna, että miksi hän jaksaa vongata???
Ja sitten ne oikeat tunteet.
Viimeinen tekstari lähti vuodenvaihteen kynnyksellä, ja jäi ilman vastausta.
Jääkuningatar taitaa tehdä comebackin, mutta en silti aio olla pitämättä hauskaa.
Laadittiin kaverin kanssa säännöt uudelle deittivuodelle 2012
Rule 1: No taken guys.
Rule 2: No guys who don't treat you like a princess
Rule 3: No sleeping with guys on the first date...joka hieman pidemmän keskustelun jälkeen muutettiin muotoon:
Don't be easy. and if you have to be easy, be easy with a condom!
Rule 4: No pining over guys who aren't worth it or who fell into rule 1 or 2 categories
Rule 5. No being the first person to send a message
Rule 6. Be fabulous at all times
Rule 7. Think outside the box...and this means that don't always go for the guy who looks perfect and fits the part.
Ja lista ei ole vielä edes valmis...koska sitä ei ole laminoitu :)
Mutta tästä on hyvä lähteä liikkeelle.
Viivin ennustusten mukaan vuoden miestyyppi on filosofi...ja hyvänä kakkosena kummittelee edelleen silkkisukka. Teekkari täytyy tältä vuodelta unohtaa, mutta toisaalta tämä oli arvattavissa jo siinä vaiheessa kun viestiini ei vastattu.
Viime vuoden ensimmäisen kirjoituksen pointti oli toivo ja unelmat...eivät niinkään lupaukset.
Jos tänä vuonna keskityttäisiin kuitenkin lupauksiin ja tehtäisiin uusi alku kaikelle.
Rohkeampaa otetta elämään ja miehiin.
Minäkin osaan olla kaunis, joten muistetaan käyttää enemmän huulipunaa.
Parempaa olotilaa ja hyvinvointia, joten vuoden diettinä on skumppadietti.
Otetaan se mitä annetaan ja tehdään siitä jotakin elämyksellistä ja mahtavaa.
Joten ihanaa uutta vuotta kaikille!!!
P.s. sen lupaan, että ensi jouluna ja uutena vuonna en muuten aio olla töissä.
Subscribe to:
Posts (Atom)