Onpas taas ollut muka kiire.
Siis, että ei ole aikaa kirjoittaa.
Vai onkohan sittenkin kysymys siitä, että ei ajattele....
tai jos ajatteleekin liikaa, niin ettei saa mitään koherenttia aikaan.
No joo, asiaan. Yritän tapani mukaisesti tehdä asialle jotain, ja aika sitten näyttää kuinka tässä käy. Ystäväkin jo kommentoi, että jossain keskustelupalstalla sanottiin blogien pidon olevan ihan passé, mutta jos sitä nyt kuitenkin. Vielä kerran pojat...ja tytötkin näin tasa-arvon kunniaksi.
Olipa erikoinen viikonloppu.
Tajusin kuinka paljon yritänkään järjestellä aikataulujani, että voisin minimoida sen ajan jonka joudun viettämään yksin. Jos olen yksin on sen oltava täynnä toimintaa...siis lähinnä gradua, joka ei ikävä kyllä ole edistynyt toivotulla tahdilla. Mutta toisaalta onko se väärin. Itselleni minä siitä gradusta kuitenkin vastaan ja ehkä se vaan on niin, että pientä painetta pitää löytyä, että hommat tulee hoidetuksi. Onneksi työt alkaa, niin ei ole enää vapaa-ajan ongelmia :)
Mutta oli jotain muutakin. Tapasin erästä ystävääni ja rupesin miettimään kuinka vaikeaa tuo omista asioistaa puhuminen onkaan. Ja sitten telkkarissa se käy niin helposti.
Kaikenmaailman tapaukset kertovat likaisimmatkin yksityiskohdat elämästään telkkarissa, kun vain Dr. Phil jaksaa kysyä. Tai sitten reality tv:n kilpailijakokelas murtuu kun Tyra jaksaa kertoa, että kuinka sitä ihmiset rakentavat kovan ulkokuoren vain peittääkseen jotain kipeää - ja heti sitä tulvaportit avautuu ja taustalla on vaikka mitä ikävää.
Videotykillä suolaa haavoihin.
No eipä vaan onnistunut minulta. Ja tämä oli jotenkin outoa...siis kerrankin. Olen aina pitänyt itseäni luotettavana ja helposti lähestyttävänä henkilönä. Sellaisena, jolle ihmisten on helppo kertoa omista asioistaan, sillä olen aidosti kiinnostunut minulle läheisistä (ja välillä tuntemattomistakin) ihmisistä ja siitä mitä heille kuuluu. Tahdon olla läsnä ja auttaa niillä keinoilla jotka vain ovat kussakin tilanteessa mahdollisia. Joskus asiat selkenevät sillä, että ne lausuu ääneen ja toisinaan kaksi päätä on parempi kuin se yksi pää. Toisinaan asiat ratkeavat omalla painollaa, mutta sitä painolastia ei tarvitse yksin kantaa.
Tällaisen tilanteen kohtaaminen, että ei ole mitään kerrottavaa, hämmentää minua suuresti. Vaikka siis kuitenkin ihmisen kehonkieli huutaa ettei kaikki ole okei. Ja tässä olen ehkä kohdannut itseni silmästä silmään. Sillä totuushan on, että en itse paljon asioitani huutele. Mutta kyllä minullakin on ne henkilöt, jolle voi kaiken kertoa. Voi hetkeksi laskea sen suojamuurin ja miettiä että tässä pärjätään vaikka en esitäkään olevani vahva. Ja nämä henkilöt ovat silloin aivan kuten minä. Aidosti läsnä ja kiinnostuneita.
Heillä on hyvät aikeet ja halua auttaa.
Pakottaa ei kuitenkaan voi.
Ja tämä onkin asia joka jäi alitajuntaan pyörimään koko viikonlopuksi.
Tulevaisuudessani tahtoisin työskennellä nuorten kanssa, ja en voi olla miettimättä, kuinka tällaisesta puhumattomuudesta sillä kentällä selviää. Toisaalta kaikki kokemukset nuorten kanssa työskentelystä ovat onneksi olleet todella positiivisia ja kuuntelu- ja keskusteluyhteys on saavutettu. Mutta on niitäkin ollut jotka eivät vain halua sanoa mitään.
Ja silloin tulee huoli...huoli siitä onko kaikki okei..varmasti.
Tähän voisi joku heti kommentoida, että tässä on suuri loppuunpalamisen riski, jos kantaa huolta kaikista. Ja tottahan se on...olen siihen taipuvainen, mutta onneksi on olemassa minua vielä vahvempi joka jaksaa näitä asioita kantaa.
Niin, ja että olis sitä toivoa, että jos ei puhuta niin läsnäolo auttaa.
Tai että on olemassa joku muu joka kuuntelee. Tai lukee. Tai jotain.
Tässä yhteiskunnassa on liian helppo heittäytyä välinpitämättömäksi ja tuijotella sokeana omaan napaan. Mitään pahaa ei ole olemassa kunhan en sitä näe. Sitten kun joku tuleekin julki vaikka mediassa, niin sitten kyllä jaksetaan kauhistella ja pohtia,
että miten voi olla ja kamalaa.
En tiedä oliko tällä maaliskuun avaavalla kirjoituksella nyt päätä taikka häntää, mutta sellaisen ajatuksen haluaisin jättää jokaiselle, joka tätä nyt sattuu lukemaan:
Katso ympärillesi, tervehdi naapuriasi/opiskelutoveriasi/työkaveriasi ja kysy häneltä, mitä hänelle tänään kuuluu.
Voi olla, että usein vastaukseksi saa vain normitavaraa, muminaa tai vaisun ihan jees. Toisinaan tämä voi yllättää ja kertoakin jotain enemmän. Tärkeintä kai kuitenkin on,
että edes yrittää avata keskusteluyhteyttä ja pienellä eleellä osoittaa,
että sinustakin joku on kiinnostunut.
