Kultainen 80-luku ja vanhat lapsuudesta tutut kappaleet saavat mielen herkäksi.
En ole koskaan pahemmin ollut menneessä märehtijä,
mutta viime aikoina on kyllä useaan otteeseen tullut ikävä lapsuutta.
Speden Spelejä, Uuno-elokuvia, Ville Vallaton- jäätelöpuikkoja ja lauantaisaunaa.
Suosikin Bees & Honey-palstaa, systeriltä saatua Minni Hiiri-paitaa ja ikuisuuden kestäviä Barbi-leikkejä Kauniiden ja Rohkeiden juonikuvioita mukaillen.
Mutta ennen kaikkea sitä kiireettömyyttä.
Fyssari tokaisi viikko sitten, että pitäisi harkita työpaikan vaihtoa jos terveys on minulle yhtään tärkeä.
Kuulemma olin tullut siihen pisteeseen, jossa enää mikään ei tunnu auttavan niskojen ja hartioiden jännitystilaan.
Pitäisi oppia kuulemma joskus rentoutumaan.
Rentoutuminen, mitä se on?
Käväisin lääkärillä, mutta sieltä ei herunut saikkua eikä sympatiaa.
Kaikki hoituu kuulemma Buranalla.
Laitoin pinon hakemuksia vetämään eri työpaikkoihin, mutta ilmeisesti näinä aikoina tuhatkunta muuta ihmistä näyttää hakevan samoja pestejä, ja minulla kun on työpaikka, niin joudun varmasti heti kättelyssä pinon alimmaksi.
Vanhasta duunista löytyisi kuulemma töitä, eli voisi taas mennä viikkaamaan pinoja ja takomaan kassaa. Ei sekään huono valinta olisi. Saisin ainakin liikkua töissä.
Lauantai-iltana pysähdyin miettimään,
miten sitä elämää voisi muuttaa johonkin vähän valoisempaan suuntaan.
Kadehdin hieman Karkkipäivä-blogin Sannia, joka uskalsi jättää kaiken ja lähti reppu selässä kolmeksi kuukaudeksi matkalle.
Minäkin voisin tehdä sen, nyt jotenkin enemmän kuin koskaan.
Tunnen, että olen niin tyhmä, että pärjäisin elämässä ilman tutkintojakin
(tiedän, että tämä lause on järjetön).
Seitsemän vuotta teologiaa ei ole tehnyt minusta yhtään viisaampaa,
enemmänkin vain ahdistuneen agnostikon.
Paikkani on selkeästi jossakin huonopalkkaisessa työssä, jossa ei tarvitse paljon itsestään antaa.
Ja en sano tätä mitenkään alentuvasti, vaan oikeasti sellainen työ voisi olla hyvinkin palkitsevaa,
kun ei tarvitsisi paljon ajatella. Hoitaisi oman osuuden ja painaisi oven kiinni kotiin lähtiessään.
Sosiaalisissa suhteissa olen ollut viime aikoina taas ihan luuseri.
Tuntuu, että olen ajautunut yhä kauemmaksi kaikista.
Olen aivan eri mielentilassa, ja kanssaihmisille enemmän rasite kuin voimavara.
Kun toiset haaveilevat (tai jo elävät unelmaansa) poikaystävistä ja lapsista,
mietin minä valkoista hiekkaa ja riippumattoa.
Tai New Yorkin betoniviidakkoa, jonne voisin kadota miljoonien ihmisten ja valojen joukkoon.
Ei tarvitsisi miettiä, että kenen mielen olen tänään pahoittanut, ja millä sanoilla.
Eikä ennen kaikkea tarvitsisi elätellä turhia toiveita, että joku tekstaisi ja tässä tekstarissa ilmaisisi halunsa viettää kanssani lauantai-iltaa.
Ei tarvitsisi itkeä, kun kukaan ei jaksa tsempata minua X-Factoryn tyyliin.
(siis mistä tuollaisia tukijoukkoja saa??)
Olisin kerrankin sinut yksinäisyyteni kanssa.
Ehkä on aika ostaa se riippumatto, jossa voisin vihdoin downshiftata.
Tehdä suunnitelma ja pitäytyä siinä.
Lakata pelkäämästä, että elämä ei kanna, ja ottaa enemmän riskejä.
Rukoilla pitkästä aikaa...rukoilla, että saisin jostain ylimääräistä energiaa,
ja jaksaisin toteuttaa suunnitelmani.
Ja kun tuo riippumatto on viritetty, niin ottaa siitä kuva,
jotta muistaisin sen hetken ja rentouden tunteen aina.
"For relaxing times, make it Suntory time!"
