Nyyti ja Tuittu

Viimeistä viedään.
Vuosi 2013 on kohta lopuillaan ja uutta vuotta 2014 odotellaan innolla.
Tämä vuosi yllätti minut täysin ja vaikka kuinka houkuttelisi kirjoittaa pitkä kuvaus siitä,
mitä kaikkea ihanaa ja välillä ei niin ihanaa tämä vuosi pitikään sisällään,
niin tyydyn kuitenkin pitämään tämä postauksen lyhyenä.
Keskitytään siis olennaiseen.

Syykuussa 2006 kirjoitin blogiini pätkän lempisadustani Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Nyt joulukuussa 2013 haluan täydentää tätä tekstiä uudella pätkällä samaisesta kirjasta:

"Ja Tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki
ja Nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus:
on meri jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.
He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä,
nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!"

-Tove Jansson - Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Ikävä

Kumma tunne taas.
Ikävä isolla I:llä.
Mistä se oikein kumpuaakaan?

Pala kurkussa, itku herkässä ja ruoka ei maistu.
Vastahan siitä on tunti kun lentokentällä erottiin.
Tuntuu silti ikuisuudelta.

Enkö minä osaa olla enää yksin?
Osaan, aivan varmasti osaan.
Tiedän sen!
Mutta mikä kumma on silti tämä tunne niin viheliäinen?

Aiheuttaako rakkaus tällaista?
Vasta vähän aikaa sitten en edes tiennyt mitään rakkaudesta.
Nyt tuntuu siltä, että joka soluni on koodattu kaipaamaan vain tätä yhtä.
Ja että niin moni asia on tässä juuri nyt kohdallaan.
Ehkä siksi en malttaisi päästää irti edes hetkeksi,
kun ennen elämässä kaikki kaunis on kadonnut niin nopeaan.
Katastrofiajattelu nostaa taas päätään.
Jos vaan kerrankin luottaisi, että kaikki on toisin.

Luen lehteä ja katson telkkaria.
Saan hetkeksi levähtää ikävältäni.
Vilkuilen sitten muiden ajatuksia ja se herättää uuden kaipauksen.
Teehetkiä ystävän kanssa.
Melkein soitan, mutta ymmärrän sitten ettei tunne ole enää molemminpuolinen.
Onneksi kuitenkin tiedän, että hänellä on kaikki hyvin.
Positiiviset ajatukset ja rukoukset jotka lähetin universumiin ovat tuottaneet tulosta.
Kiitos Jumalalle siitä.

Kännykkä piippaa viestin merkiksi.
Toinen on päässyt turvallisesti perille.
Lisää viestejä tulvii eetteriin.
Muutkin kaipaavat minua.
Lauantai-illalle suunnitellaan viiniä ja filosofista pohdintaa ystävän kanssa.
Perinteinen sunnuntai-illallinen nepalilaisessa sopii myös mukavasti kalenteriin.
Töihinkin olisi mentävä jälleen huomenna vaikka yhtään ei huvittaisi.
No saapahan sitä paremmin motivoitua itsensä uudelleen toisen työpaikan hakuun.

Enää 96 tuntia siihen kun toinen tulee kotiin.
Ei sillä, että minä laskisin...

Time flies

On kulunut vuosi tärkeästä tapaamisesta.
On kulunut kuukausia viimeisestä kirjoituksesta blogiin.
On kulunut muutama päivä päätöksestä, jolla haetaan muutosta elämään.
On yksinkertaisesti kulunut aikaa....ja tämä tuntuu hyvältä, kerrankin.

Alku oli vaikea.
Toisen läsnäoloon tottuminen vaati omat ponnistelunsa.
Hyllyyn unohtunut deodorantti aiheutti alkuun pientä ahdistusta - tunkeilijoita minun kodissani.
Sitten piti raivata kaappiin tilaa toisen vaatteille, ja samalla käydä läpi ja heittää roskiin tai kierrätykseen kaikki vanhat vaatteet.
Muutokset sisustuksessa ja rakkaiden kirjojen perkaus aiheuttivat paljon kyyneliä.
Koko minun elämä yksissä kirjoissa levällään olkkarissa, parvekkeella ja makkarissa.
Tästä kuitenkin selvittiin ja toinen löysi paikkansa itselleen...edes pienen nurkkauksen.
Se mistä nurkasta sitä itse itsensä tulevaisuudessa löytää on sitten ihan toinen asia.

Kuukausien kuluessa on tullut vastaan muutakin kuin vain toisen kanssa elämään opettelua.
Gradu valmistui omien tavoitteiden mukaisesti ja paperit olivat ulkona kesän alussa.
Gradun ja valmistumisen jälkeen olisi voinut tämän bloginkin osuvasti lopettaa - olihan se alunperin aloittettukin opiskelujen alussa nimenomaan opiskelijaelämän kiemuroista avautumista varten.
Mutta päätin sitten kuitenkin toisin, ja ajattelin tänäänkin tänne kirjoittaa.
Ehkä lopettamisen aika on myöhemmin.
Sen kuitenkin tiedän, että kovinkaan useasti en ehdi ajatuksiani enää tänne päivittää.

Vaikka paljon on tullut saatua ja saavutettua, on myös joutunut luopumaan.
Ei pelkästään kirjoista ja vaatteista, vaan myös matkakumppaneista.
Ajan kuluessa on ymmärretty, että aika ja paikka oli palautteelle väärä.
Toisaalta tähän tilanteeseen jouduttiin väkipakosta, ja jos olisin itse saanut päättää, olisin tehnyt kaiken toisin ja paljon myöhemmin.
Mutta seurauksien kanssa on elettävä ja toisaalta tämä on ollut opettavainen kokemus.
On opittu antamaan anteeksi niin itselle kuin muillekin, ja jotenkin varmuus siitä mitä ihmisenä tarvitsen on lisääntynyt.
Tiedän nyt paremmin mikä tekee minut onnelliseksi ja minkä puolesta kannattaa taistella.
Vaikeina hetkinä ihmissuhteissa on osattava katsoa asioita molemmilta kanteilta ja miettiä omaa käytöstään, että kannattaako tässä nyt jästipäänä ja loukattuna murjottaa omassa nurkassaan vai alkaa rakentaa sovinnon siltaa ymmärtämällä oman puutteellisuutensa.

Tulevaisuus jännittää hieman.
Pitäisi löytää töitä, josta maksettaisiin rahaa.
Töitä, jotka haastavat minut päivittäin ja johon voin omalla panoksellani vaikuttaa.
Hakijoita paikkoihin on vain niin pirusti.
Jotenkin sitä kutistuu aivan täysin maan rakoon kuullessaan, että samaa paikkaa on hakenut 600 ihmistä.
Miten ihmeessä sitä voisi erottua muista edukseen?
Jännitystä, tai oikeastaan huolta tuo myös perheenjäsenen uusi syöpädiagnoosi.
Miten tämä pitäisi oikein taas jaksaa niin, että hengissä selvitään?
Onneksi tukea löytyy kotoa, mutta toisaalta sitä huomaa, että vanhatkin haavat ovat niin syviä, että ne nousevat helposti pintaan ja näyttäytyvät tuoreina vaikka luulin niiden jo arpeutuneen hyvän aikaa sitten.
Tässä siis itselle paljon tehtävää tulevaisuutta ajatellen, että opin käsittelemään elämäni suruja ja kipuja oikeaan aikaan, jottei niistä muodostu vuosiksi riippakiveä.

Torstaina vietettiin Yhdysvalloissa Kiitospäivää.
Salaa mielessäni kesken lounashetken lausuin oman pienen kiitokseni.
Kiitos, että minulle on annettu hyvä perhe ja ystävät ja nyt vielä tämän kaiken lisäksi elämänkumppani, jonka kanssa saan olla oma itseni ja jakaa kaikki arjen ilot ja surut.

Happiness

Olen pohtinut onnea ja onnellisuutta tässä viime päivät.
(Ja joo tiedetään, että tätä samaista pohdintaa on käyty läpi myös aiemmin tämän blogin postauksissa.)
Gradu valmis ja maisterinpaperit takataskussa on helppo hymyillä.
Mutta olenko onnellinen, ja mitä onnellisuus toisaalta on?

Tuijotan baarissa tiskille unohtuneen korkin sanomaa:
"Happiness is to make someone else happy"
Mietin pitkään onko tämä lause todella totta, tuleeko ihminen todella onnelliseksi kun hän saa toisen ihmisen saavuttamaan saman hullun huolettomuuden tilan?
Mites ne katkerat ihmiset, jotka eivät millään voi suoda toisille ihmisille onnea?
Saisiko heidätkin onnelliseksi jos vain puskisi läpi, mutta olisiko sitä sitten itse onnellinen...hmm?
Tässä vaiheessa alkaa päätä särkeä ja luovutan järkeilyn suhteen.

Katselen vieressäni nukkuvaa miestä.
Olenko saanut hänet onnelliseksi, koska itse tunnen oloni erityisen hyväksi.
Miehen iho maistuu suolaiselta ja siinä tuoksuu hien ja yön nukan sekoitus.
Aamuhämärässä en tiedä mitään kauniimpaa kuin tämä.
Vuosi sitten jos joku olisi sanonut, että näin tulee käymään, en olisi uskonut.
Ja nyt kuitenkin siinä hän makaa ja tuhisee hiljaa ja minä mietin onnellisuutta.
Jotain oikeaa tässä kuitenkin on, en muuten olisi näin seesteinen.
Silti joku ääni takaraivossa käskee olla varovainen.

Vanha sanonta kuuluu:
"Kellä onni on, se onnen kätkeköön."
Onkohan se niin, että jos sitä julistaisi omaa onneaan turuilla ja toreilla niin se katoaisi.
Vai onko tällä sanonnalla haettu sitä, ettei saisi muita ihmisiä niin kateellisiksi.
Ehkä takana on kuitenkin ylpeyden välttäminen,
sillä eihän meidän kulttuuriimme kuulu se, että omilla asioilla ylpistellään.
Mutta eikö sitä saisi kuitenkin kerran edes olla onnellinen ja näyttää sen?

Onnen kätkeminen on tuttua.
On niitä ihmisiä tullut elämässä vastaan, jotka eivät voi hetkeäkään iloita minun kanssani, koska kirkkaan myrkynvirheä monsteri nostaa päätään ja minut ammutaan alas alta aikayksikön.
Sellaisten ihmisten kanssa oleminen on rankkaa.
Varsinkin kun niitä omia onnenhetkiä ei ole tässä ollut kovinkaan paljon, niin sitä kaipaisi yhdessä ilakointia eikä katkeraa piikittelyä.
Onneksi omaa hengellistä kasvua on tapahtunut sen verran, että onnettoman ajopuun pinnalla pitämisen yhteydessä ymmärtää vihdoin omien voimien ehtyvän, ja sitä ei voi kuin vain päästää irti ja toivoa, että joku toinen jaksaa kannatella.

Ehkä en vaivaa päätäni tämän enempää onnen ja onnellisuuden pohdintaan, vaan yritän keskittyä itse tunteeseen. Onni on kun on hyvä olla, se että on koti ja joku josta pitää kiinni.
Ystävät taasen ovat suklaahippuja elämän pikkuleivässä ja ilman niitä ei olisi näitä onnenmurusiakaan :)

Uusi tuore maisteri kuittaa kesän ensimmäisen pohdinnan ja suuntaa kuumankosteaan kesäiltaan ihmettelemään luonnon kauneutta.
Pieniä juttuja, mutta jotain onnenhetkiä saa aikaan märän asfaltin tuoksu.

Life is Good

Huomenna on iso päivä.
Täytän 30 vuotta.
Mutta pysytään vielä hetki juuri tässä.

Olen saanut Ison G:n valmiiksi.
Se on sidottu kansiin ja palautettu.
63 sivua verta (siis oikeasti verta, kun iskin jalan printterin paperipidikkeeseen), hikeä ja kyyneleitä.
Sanokoon muut mitä tahansa sivumäärästä, niin tämän enempää minulla ei ole asiasta sanottavaa.
Ja kuitenkin tiedekunnan asetusten mukaan mennään.
Eikä minulla ole mitään muuta tavoitetta kuin saada tämä läpi, sillä tiedän että en ole E:n tai L:n tai edes M:n teologi...en ole koskaan ollut.
Ja silti voin olla tyytyväinen itseeni, että sain sen tehtyä.

Kypsyyskoe kirjoitettu.
Sama Yliopiston päärakennuksen luentosali 1.
Sama tuoksu, ja kuuma hiostava ilma. Seinät kuiskivat vuosien tenttiahdistusta.
Tuijottelen näitä seiniä viimeistä kertaa...toistaiseksi.
Ympyrä sulkeutuu, kun edessä istuva tekee kreikan tenttiä, joka oli niitä ensimmäisiä jotka itse suoritin samassa salissa ensimmäisenä opiskeluvuonna.
Huomaan hänen tehneen virheen, ja tekisi mieli kuiskata oikea vastaus.

Löydän valmistujais-/synttärimekon puolessa tunnissa, ja unohdan syödä kun olo on niin kevyt.
Kampaus onnistuu hienosti ja saan kuulla, että lapsuuden ystäväni asuu aivan lähellä.
Siivoan kotona hieman juhlia varten ja hymähdän onnesta, kun löydän miehen Tieteen Kuvalehden.
En tiedä mitä tuleman pitää, mutta tämä on katsottava loppuun oli se kuinka lyhyt tai pitkä tahansa.
Elämän koulua tiedossa nyt vihdoin kun olen tarpeeksi aikuinen pitämään toista lähellä.

Illalla aivan täydellinen illallinen Savoyssa.
Onni on tällaiset vanhemmat kuin minulla on.
Tukea löytyy aina ja pienistäkin asioista jaksetaan iloita.
Isompia onnenaiheita sitten juhlitaankin kunnolla.
Yhtäkkiä ravintolan salin valot himmenevät.
Pianisti alkaa tapailemaan Hyvää syntymäpäivää-kappaleen alkusointuja.
Keittiöstä tuodaan pöytään kakku, jossa on kynttilä.
Ravintolan muut asiakkaat taputtavat.
Onnen kyyneleet löytävät tiensä silmäkulmiini.
Tällaista olen aina toivonut.
Mutta eihän näin käy kuin vain Hollywoodin elokuvissa.

Olen saavuttanut niin paljon, ja nyt ainaisen kitisemisen sijaan aion vastedes iloita asioista.
Hyvien asioiden-purkki täyttyy ja ikävät asiat on helppo karsia elämästä.
Minulla on oikeus nauttia elämästä, sillä muuta en ole saanut kuin elämän lahjan ja se pitää käyttää viisaasti.

Bassoradio soittaa kaunista beattia aamupäivään.
Sää on pilvessä, mutta mitä siitä.
Kakku on koristeltu ja vielä pitää valmistella illan muut herkut.
Tässä illassa on taikaa.
Paikalle saapumassa juuri ne naamat joista mä tykkään, ja jotka tykkää minusta.
Life is Good!

G-pisteessä

Viimeinen luku kirjoitettu.
Energiaa pitäisi puristaa jostakin vielä tiivistelmää varten.
Niin ja sitten se loppuhionta.
Olisipa jossakin joku, joka jaksaisi tehdä tämän minun puolestani.

Aikaa enää 5 päivää ja sitten se on siinä.
Peukut ja isovarpaat pystyyn, että läpi päästään.
Ja sitten tietysti isoin toive lähtee yläkertaan:
Ymmärtäisivätpä ystävät, ja antaisivat anteeksi.

Sitten seuraavana on vuorossa elämän hankkiminen.
Aloitan sen lenkkipolusta,
ja mustasta kylmästä vedestä, jota voisin tuijotella synkkine ajatuksieni kanssa ikuisuuden.
Ja jossain on kuitenkin kaiken keskellä lupaus kesästä...

Iso G

TJ 22
Sitten on aika palauttaa tuo iso G.
Johan sitä on tässä väännetty 4 kk, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä.
52 sivua, 11472 sanaa so far.
Tekemättä vielä:

• tulosluku, n. 5 sivua
• jatkotutkimusaiheet, n.1 sivu
• johdanto, n. 2 sivua
• loppupohdinta 2-3 sivua
• sekä keskeneräisten teoriakappaleiden viimeistely

Graduversio 1.0. deadline on maanantaina klo 12:00.

Onko tässä maailmassa muuta elämää kuin gradu?

Onko minulla enään yhtään ystävää tämän jälkeen?

Selviänkö minä tästä Gradu 4 kk:ssa -projektista hengissä?

The Perfect Rant

Viides antibioottikuuri ja 0 uutta sivua gradutiedostossa, joka pitäisi palauttaa proffalle huomenna.
Eihän kukaan voi jaksaa kirjoittaa mitään järkevää jos on koko ajan vetämätön olo?
Melkein pitäisi pyytää saikkutodistus, jotta proffa uskoisi minun olevan kipeä eikä vain feikkaavan.
Tahdon valmistua, ja aikaa on enää viisi viikkoa, mutta jos joku on kerran kirjoittanut gradun kahdessa viikossa niin minun viisi tuntuu ruhtinaalliselta.
Jos vain pysyisin terveenä...

Nyt kun on tullut luettua noita oppikirjoja, joiden kohderyhmänä on nuoret,
niin alkaa salaa miettiä että josko niissä piilisikin jokunen totuuden jyvä.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joten jos huolet ja murheet painavat mieltä niin sairastuuhan sitä vähemmästäkin.

Tahtoisin kertoa pelkääväni sydämeni kylmettyvän.
Lukkojen napsahtelevan siististi säppiin.
Kylmän kyynikon astelu estradille on vain muutamien minuuttien päässä, ja se tuo mukanaan muistikuvan korkeiden muurien tuomasta suojasta.
Mutta kukaan ei vastaa....sydän on hiljaa.

Silloin nousee kylmän kyynikon viileistä vesistä tulinen ja tumma raivo.
Saanko minä vaatia, että minua kuunnellaan?
Onko oikeutettua saada ystävien huomio ilman, että pitää pyydellä anteeksi.
Tämä on minulle tärkeää, tässä juuri ja nyt.
Ansaitsisin aikaa ilman asioitteni tuomitsemista.

Ja sitten muistan taas olla nöyrä.
Yritän ymmärtää, että monella ystävälläni on nyt vaikeaa.
Ei riitä aikaa ja on paljon tärkeämpää.


Mutta toisinaan en jaksaisi ymmärtää, ja haluaisin jättää samanlaisen viestin ystävieni vastaajaan kuin Hannah teki eilen Girlsin viimeisessä jaksossa.
Jotta ymmärrettäisiin vähän useammin kysyä miten minulla menee,
ja jaksettaisiin kuunnella se vastauskin...

Oh, hello, you f***er! 

Are you kidding me? 

Where did you go? 

Who am I supposed to talk to if you won’t answer your f***ing phone, okay? 

That anorexic, Marnie? F***ing Shoshanna? Or my stalker ex-boyfriend? 

It’s not like any of them will talk to me. 

I don’t blame them, cause I cut off all my f***ing hair! 

And now you’re off somewhere, just livin’ it up, wearing a crop top, you probably got your vagina pierced, and you’re not answering your phone and you’re forgetting about everyone, who’s f***ing it up here. 

So I hope you’re having a GREAT time. 

Love you.

DABDA

Olen Kübler-Rossin mallin vaiheessa kaksi.
Viha.
Ja samalla toinen jalka laahaa vielä vaiheessa yksi.
Kieltäminen.

Luen kaikki viestit taaksepäin siihen ensimmäiseen asti joka lähetettiin 18.11.
Meillä sujui kaikki verbaalisesti niin hyvin.
Juuri oikea määrä kiusoittelua, että toisen vastausta odotti innolla,
ja samalla oikea määrä flirttiä,
niin että toisen kiinnostuksen sai pysymään yllä.
Tahtoisin niin kovasti palata siihen, koska silloin olin eniten oma itseni.
Hauska, huoleton, rakastettava, kultainen ja valmiina antamaan.

Olen valvonut yöni viime torstaista lähtien.
Tuntuu, etten saa yhtäkään koherenttia lausetta rakennettua gradutiedostoani koristamaan.
Aineisto (rippikoulun oppikirjat) on kyllästetty teini-ikäisten ihkudaalla, ja sillä että kyllä Jumala rakastaa kaikesta huolimatta.
En juuri nyt pysty uskomaan tuohon, vaikka samalla haluaisin rukoilla itselleni voimaa jaksaa.
Ja sitä toivoa.


Totally in denial...ja sitten siihen vihaan.
Ei tämä elämä nyt voi olla pelkkiä helvetin mööbeleitä!
Asuntolainasta on tullut uusi avioliitto ilman helppoa eroa.
Olisi uskallettava ottaa riski olla onnellinen välillä.
Eikä tapella joka päivä arjen pikkuasioista ja hakata päätä seinään kun toinen ei tajua.
Minähän en edes usko tappelemiseen...mutta ei sillä ole mitään väliä.
Miten niin vaihtamalla ei muka parane!
Vituttaa suunnattomasti kun näitä vihaisia ja vaikeita naisia jaksetaan rakastaa.
No, sanoohan se sananlaskukin, että tottuuhan sitä kaikkeen, vaikka jääpuikkoon persiissä.
Siispä tuen ja ymmärrän, kun en muutakaan osaa.

Ja pakkoko sitä oli alunperin mennä uskottelemaan minulle, että olen tärkeä!
Pakko oli saada syliin ja helliä pilalle.
Luetella liian monta hyvää sanaa, joiden todenmukaisuutta toinen joutuu kyseenalaistamaan.
Eikö olisi voinut saada ymmärrystä ilman, että toinen ihastuu...ja lopulta murtuu.
Toivon niin paljon, että olisi edes vahvuutta kertoa omasta heikkoudestaan,
tiedostaa, että tuli mokattua, ja pyytää anteeksi kun on tullut loukattua toista.
Tai sitten sanoisi päin naamaa, että huijattuahan tässä tuli, että saisi vähän rakkautta lainaan.
Vittumaisinta on hiljaisuus.
Se jää kalvamaan mieltä, niin etten tänäkään yönä tule saamaan unta.

Seuraavana vaiheena on kaupankäynti.
Tahtoisin olla oman elämäni Brooke Logan ja taistella tämän miehen takaisin.
Hän ei varmasti tiedä, mitä menettää minussa.
Jos kaverin kaveri on onnistunut taistelemaan eron jälkeen miehensä takaisin,
ja päässyt vieläpä naimisiin, niin se ei voi olla pelkkä urbaanilegenda.

Voisinko tarjota hänelle vastuuvapaata viikkoa, niin että unohdettaisiin menneet?
Näyttäisin esimakua mitä minulla on tarjota, jos hän valitsisi sittenkin minut.
Jatkettaisiin verbaalista ilotulitusta naamakirjassa, niin että jokaista päivää odottaisi innolla.
Ja hän uskaltaisi tehdä hypyn tuntemattomaan,
vain sen vuoksi että saisi olla oma itsensä ilman, että kukaan tuomitsisi.
Saisi rakkautta pyytämättä, kerrankin.

Mutta vielä ei olla vaiheessa kolme.
En muista luetaanko tähän malliin regression mahdollisuus,
mutta tänään koin monta kertaa palaavani vaiheeseen yksi.
Varsinkin kun näin tämän kuvan

Muistin kuinka minua opetettiin olemaan sylissä....ja kuinka hyvä siinä oli olla.
Kielsin kaiken ja aloin taas toivoa ihmettä...siis ihan vähän.

Dancing on my own

Se on nyt loppu. Slut. Finito. Over and out.

Viimeinen yö oli ihana.
Annoin kaiken, ja opin uutta.
Aamun sarastaessa tirautin pienen kyyneleen sen vuoksi, että olin niin onnellinen.

"Please don't tell anyone this, but I wanna be happy"

Kerrankin.
Mutta koska kyseessä on minun elämä, niin eihän sitä onnea ollut pitkäaikaiseksi tarkoitettu.

Sunnuntai toi mukanaan mustia pilviä.
On katsottava asiat loppuun kotona.
Ei osattu sanoa, missä minun paikkani on tässä kuviossa.
Aloin tekemään surutyötä, samalla toivoen olevani väärässä, että tämä olisi nyt tässä.

Radiohiljaisuutta kesti kolme päivää.
En osannut enää pitää surua sisälläni, joten hukutin sen pulloon.
Onneksi minua on siunattu maailman parhaalla ystävällä.
Muutama minttu-shotti ja murheet sulivat soljuvaksi nauruksi.
Miesvahvistus ja kevyttä keskustelua baarihenkilökunnan kanssa valomerkkiin asti.

Heräsin tänään orastavaan päänsärkyyn ja puhelimeen saapuneeseen viestiin.
Kepeää rupattelua tulevasta kaappirempasta ja viikonlopun suunnitelmista.
Sitten päätin uskaltaa.
Tahdoin tietää.
Ja sitten se haluamani tieto vyöryi Facebookin chatti-ikkunasta miljoonan pienen terävän veitsen muodossa.
Hän haluaa tosissaan yrittää vielä kotona, koska huomasi että on ollut huolissaan vaimokkeestaan.
Minä tiedostin tämän jo lauantaina, mutta yritin ohittaa kevyesti kipeän huomioni.
Mutta ei hän olisi halunnut luopua minustakaan...kai?

You can't have your cake and eat it too!

Joten asialle oli saatava piste.
Pitkällisen pohdinnan jälkeen toinen nainen sai nimensä mukaisesti jäädä kakkoseksi.
I could hear my heart break..like literally.
Mutta toisaalta tämä oli odotettavissa ja jos toisesta välittää haluaa hänen parastaan.
Löydettiin sopu ja päätettiin pysyä kuitenkin kavereina.
Laitettiin laastaria sydämeen ja aloitettiin muurien rakentaminen uudestaan.
Ja kaiken tämän keskellä facebookissa viesti vilkuttaa seuraavaa:

sä olit parasta seuraa mitä mulla on koskaan ollut. älykäs, mielenkiintoinen ja huolehtiva..

Tämähän nyt on jo tuttua tekstiä muiltakin miehiltä.

But sometimes someone says something really small, and it just fits this empty place in your heart.

Vedin syvään henkeä ja kuivasin kyyneleeni ja menin keittämään kahvia.

Elämä jatkuu ja tästä eteenpäin...I'll be dancing on my own.

Se täydellinen...

Purkki on puolityhjä...vai pitäisikö ajatella, että puolitäysi.
Neljäs antibioottikuuri ja sivuääni sydämessä...muuhun siitä sydämestä ei sitten olekaan.
Eikä minusta. Olen täysi nolla.

Terveyskysely tuottaa lisää murhetta.
Riski sairastua diabetekseen, ylipaino, ongelmia negatiivisen elämänasenteen kanssa, liian suuret jatkuvat kiputilat. Joo tiedetään.

Liian paljon mustanpuhuvia ajatuksia.
Minua pelottaa.
En halua kuolla ja samalla haluan.
Pitäisi jaksaa, ja minä haluan vain luovuttaa.
Onko meidän kaikkien pakko olla maistereita??

Samuli Putro laulaa, että ei auta kuin yrittää ja yrittää ja yrittää.
Jos sen täydellisen löytää niin parantaako se kaiken muun?

Jar

Vuosi 2013...
Kolmonen hallitsee, niin vuosiluvussa, alkuvuoden lääkityksessä (2 antibioottia ja 1 muu lääke),
kuin tämän bloggarin iässäkin.
Vielä ei tarvitse hoitalata kolmekymppistä, mutta tuo päivä tekee tuloaan nopeammin kuin haluaisin.
Muutamasta yksinäisestä on tullut pari ja parista parista kolmen hengen perhe.
Mutta ei minusta.

Ja tämä on Vitutuksen kartoitus - listan ensimmäisenä pähkinänä.
Miksi minua ärsyttää yli kaiken Facebookin kuvat yhteisistä nimistä postilaatikossa, ja kuvat käsistä joita koristaa kultaiset sormukset?
Tai niistä kun kaikkiin tilapäivityksiin tägätään se tyttö- tai poikaystävä tai puoliso.
Olen Kateellinen, Katkera ja Kyrpiintynyt.
Minä tahtoisin olla se, joka saa ällösöpöillä somessa.
Mutta ei tällä naamalla ja luonteella.

Ikäväkseni edellisen postauksen kelailut ovat menneen talven lumia.
Yritin antaa mahdollisuuden pelkkään seksiin, mutta ei, kun miehen piti mennä merkkaamaan minut.
Omia itselleen vain hylätäkseen, kun tiukka paikka tulee.
Valehdella välittävänsä, vaikka olisi saanut pesää ilman valheitakin.
Paskinta on, että edes mietin tätä.
Tuhlaan energiaa ihan turhaan, mutta kun hetken jo luulin, että musta pidetään.
Ähäkutti...väärin luultu.

Mutta on hyvä, että tiedostaa ongelmakohdat.
Niistä päästään miettimään ratkaisuja.
Millä saada tästä vuodesta vähän vähemmän katkera, jotta voidaan ottaa uusi vuosikymmen enemmän ilolla kuin itkulla vastaan?
Milloin pysäyttää negatiiviset tunteet ja keskittää energia johonkin ihan toiseen asiaan?
Minähän en aio muiden vuotta pilata millään ainaisella valituksella, joka ei anna mitään.
Lista siis elää, ja siihen kirjattuja ongelmia pohditaan yön pimeinä tunteina, kun en saa unta.
Tämän pitäisi auttaa minua olemaan parempi ihminen ja ystävä toisille tänä vuonna.

Toinen uusi kuvio vuodessa 2013 on hyvien hetkien arvostaminen.
Sitä varten on ostettu Stockmannilta purkki (4,90e) ja tuunattu se omannäköiseksi tarroilla.
Ei menny ehkä ihan niinkuin Strömsössä, mutta ainakin se on persoonallinen.

Tänne purkkiin sitten tiputetaan pinkeille post-it lappusille käsinkirjoitetut hyvät hetket.

Ensimmäinen lappu löysi jo tiensä purkkiin kiitos viime lauantain. 

Lappu sisältää onnistuneen lentolippuvarauksen, ja mahdollisuuden nähdä ystävä melkein 4 vuoden erossa olon jälkeen. 

Jos tämä vuosi sattuisikin menemään erityisen kurjasti, tai ylipäätänsä vuoden viimeisenä päivänä eivät omat aivot enää sisältäisi yhtään valoisaa ajatusta, niin tämä purkki lappuineen muistuttaa omistajaansa hyvistä hetkistä. 

Ehkä sitten hyviä hetkiä osaa arvostaa sitäkin enemmän.