Kuka lohduttaisi Nyytiä?

"Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.

Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan
kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan.

Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:
on yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin."

Tove Jansson,  Kuka lohduttaisi Nyytiä

Eka kerta

Tavallisesti baariseikkailujen jälkeen helpotusta väsyneen juhlijan kiljuvaan nälkään haetaan amerikkalaisen hampurilaisfirman antimista. Tai ainakin minä haen.
Poikkeuksena tosin ne illat, jolloin kyseinen lafka ei ole auki aamun pikkutunneille asti. (Mur)

Toisin kävi eilen.

Päädyin (pienoisesta humalatilasta johtuen) tilaamaan itselleni elämäni ensimmäisen kebab annoksen....ranskalaisilla tietenkin.
Maku oli hämmentävä, olin odottanut sen olevan voimakkaampi, mutta lopulta tuntui kuin olisi kumimattoa järsinyt.
Oli siis eka ja vika kerta, kun kyseistä "herkkua" syön.

Aamulla löysin farkkujeni takataskusta käyttämättömän kondomin. Love Guard.

Huippuilta....kiitokset onnistuneesta illasta kuuluu hyville ystäville....joita ilman minä en olisi mitään!

P.s
Tulevaisuudessa hakeudun edelleen Mäkkärin tuttuun ja turvalliseen keltapunaiseen ravintolaan.
Old Habits Die Hard.

Djupa sår

Joku joskus sanoi minulle, että olen kuin liima. Mitä tähän nyt sitten sanomaan....kiitos, kiitos....että liima.
Siis koskaan ei selvinnyt, mitä tuo kyseinen henkilö sanomisellaan tarkoitti.
Tuskin hän oli miettinyt tätä monta vuorokautta ja vain odottanut sopivaa hetkeä, jolloin laukoa tämän syväluotaavan analyysin minulle.
Koska määrittely jäi avoimeksi unohdin sen täysin vuosien saatossa....vain palatakseni tähän kyseiseen määritelmään, sillä nyt koen löytäneeni selityksen.

Minulla on todella suuri tarve pitää asioita kasassa. Ollut aina.
Siis en nyt tarkoita, että jos joku huonekalu/esine on hajoamispisteessä, että ryntäisin sitä heti korjaamaan (tosin, joskus tämäkin on minulle sydämen asia), vaan nyt puhun ihmissuhteista.
Minulle on aina ollut tärkeää, että ympärilläni olevat ihmiset tulevat toimeen keskenään....vaikka hampaat irvessä, mutta että tulevat.

Minua ahdistaa suunnattomasti, jos joku alkaa sättimään samassa kaveripiirissä olevaa vain pelkästä ilkeydestään. Siis tottakai paineita pitää saada purkaa, mutta se että kaikki kumpuaa ilkeydestä ja vihasta, on minusta helvetin väärin. En ole itsekään mikään enkeli (ylläri) mutta jos koen jonkun ihmisen ärsyttävän minua, haluan paikata asian puhumalla siitä. Liimata yhteyden kuntoon. Kaikki eivät tähän pysty ja joskus keskustelu menee ihan reisille, mutta olen sinnikäs ja yritän uudelleen....niin, että kaikki olisi taas ehjää.

En myöskään jaksa ymmärtää sitä, että jollain on paha olo tai joku ärsyttää ja sitten se puretaan ystäviin vittuilun kautta. Miksei voi sanoa suoraan, että minulla on nyt jumalauta paha olla ja kuuntele/auta mua. Siinä säästyisi monelta turhalta riidalta ja sydänsäryltä. Haavoja olisi helpompi paikata, kun tietäisi missä ne sijaitsevat.

Olen myös useasti pyrkinyt toimimaan välittäjänä monissa tilanteissa, jossa tarkoituksena on vain loukata toista, koska itsellä on niin paha olo. Joskus nämäkin riidat ja erimielisyydet on saatu paikattua ja tunnen helpotusta. Joskus ei vain pidä mennä sotkemaan lusikkaansa toisten soppaan...sekin on tullut huomattua.

Joskus liimana toimiminen imee minusta mehut aivan täysin. En onnistu pitämään ystävyyssuhteitani kasassa, koska kommunikointi ei toimi ja molemmat ovat pettyneitä ja vihaisia toisilleen. Silloin saadaan aikaan todella syviä haavoja. Sellaisia, jotka eivät ehkä koskaan parane, ja ovat niitä haavoja, jotka kaikkein helpoiten revitään uudestaan auki, kun toisessa jokin vituttaa.

Sitten sitä huomaa istuvansa tyhjässä metrovaunussa paperisilppujen keskellä, joita on niin paljon ettei paljasta lattiaa näy. Siinä ei enää liimat auta.

Arghh...

Ahdistuksen tila tänään suuri, kun luennot taas kesän jälkeen alkoivat.
Ihmissuhdesotkuja.
Liian idealistisia eko-keskusteluja.
Ihana savon murteella luennot pitävä proffa. (siis hän ei ahdista, mutta oli mainitsemisen arvoinen tämän merkinnän yhteydessä)
Ja liian söpöjä poikia, että hymy on herkässä ja keskittyminen herpaantuu.
Liikaa töitä, eikä yhtään vapaa-aikaa maailmanparantamiseen ja bilettämiseen.

Vaiva se on pienikin vaiva...

The Kill

What if I wanted to break
Laugh it all off in your face

What would you do?

What if I fell to the floor
Couldn't take all this anymore
What would you do, do, do?

Kill
Break me down
Bury me, bury me
I am finished with you

What if I wanted to fight
Beg for the rest of my life

What would you do?

You say you wanted more
What are you waiting for
I'm not running from you

Kill
Break me down
Bury me, bury me
I am finished with you
Look in my eyes
You're killing me, killing me
All I wanted was you

I tried to be someone else
But nothing seemed to change
I know now, this is who I really am inside
Finally found myself
Fighting for a chance
I know now, this is who I really am

Kill
Break me down
Bury me, bury me
I am finished with you, you, you
Look in my eyes
You're killing me, killing me
All I wanted was you
Come, break me down
Break me down
Break me down

What if I wanted to break...?

Ajatuksia tänään

Tänään oli vapaapäivä vaikka siltä ei tuntunutkaan.
Kipeenä taas. Enkä ole nukkunut viimeiseen neljään yöhön silmäystäkään.
Rohkeana uskaltauduin kuitenkin ulos, sillä pakko sitä on joskus uloskin mennä.

Seison Sörnäisten metroasemalla ja katselen, kun kaksi sokeaa juttelee keskenään.
Mietin millaista olisi olla sokea.

Ajatukseni harhailevat ja valun eteeni tulleeseen metrovaunuun.
Luen Härkösen kirjaa Sotilaan tarina, ja tämä kirja on yhtä sekava kuin olotilani. Siinä vuorottelevat kaksi tarinaa, ja en jaksa keskittyä kunnolla tajutakseni, mistä kirjassa on kyse. Ehkei mistään.

Jään pois Kampissa. Narinkkatori ja siellä kootaan Reilunkaupan ruusuista kaunista puuta. Se näyttää jotenkin kornilta keskellä betoniviidakkoa. Silti se lämmittää sydäntä hieman.

Amnestyn katutyyppi tulee kysymään kiinnostaako ihmisoikeusasiat.
-Ei todellakaan, vastaan.
Seison hetken hiljaa tuijottaen tyhjyyteen, läpi ruusupuun.
Taas sama poika tulee kysymään, että kiinnostaako, kun minulla ei ole kiirekään mihinkään.
-Ei kiinnosta, usko jo.
Jumitan paikoillani, katson kelloa, mutten tajua paljonko se on. Onko sillä edes väliä. Aikaa se vain on.

Kolmannen kerran sama Amnestyn poika tulee luokseni ja kysyy, että eikö minua varmasti kiinnosta.

-PAINU VITTUUN!

Huudan käheällä äänelläni niin kovaa kuin jaksan.
Kaikki tuijottavat. Poika ei usko korviaan.
Kyyneleet nousevat silmiini, kun kävelen pois. Mitäs häiritsi minua, kun en ollut edes paikalla.

Lähden Marjaniemeen. Nukun vanhempieni sängyssä monta tuntia.
Herään, kun siskoni tulee käymään. Kaikki selvitetty ja häät pidetään.
Kuuntelen keskustelua täysin ulkopuolisena. Ruumiini on läsnä, mutta missä minä olen?

En kestä olla ja lähden pois.
Matkustan bussilla ja vaihdan metroon. En vieläkään tajua mitä kello on, vaikka vilkuilen aikaa jatkuvasti rannekellostani.

Sörnäinen. Nousen pois. Yhtäkkiä olen vasten seinää, johon joku narkkari minut heittää. Olin kai hänen tiellään.

-Sattuiko? Oletko kunnossa?
Vanhempi mieshenkilö kysyy ja päätyy päivittelemään, että kaikenlaisia sitä saa kulkea vapaana, kun viattomia ihmisiä heitetään seiniä vasten

- Joo, ei mulla mitään hätää oo. Vastaan huolettomasti, sillä en edes tajunnut mitä tapahtui. En ollut siinäkään läsnä.

Pakko mennä kauppaan, kun ei ole mitään ruokaa kotona. Ei olisi oikeastaan rahaakaan, mutta laitetaan Visalle. En jaksa ajatella. Törmäilen kaupassa kaikkiin, ja automaation vallassa kerään kaikkea koriin.

Vihdoin kotona.
Vai olenko sittenkään. Ruumiini on, mutta missä minä olen.
Koko päivä on kuin unta. Kirjoitanko tätäkään oikeasti.
MISSÄ MINÄ OLEN?