Intimacy

Havahduin tänään siihen, että olen muuttunut.
Ja tämä muutos ei ole yhtään sellainen mistä pitäisin.

En kestä kosketusta. En läheisyyttä.
Ja erityisesti tämä korostuu suhteissani vastakkaiseen sukupuoleen.
Minua ahdistaa ja melkein itkettää kun miespuolinen fyssarini koskee minuun.
Pitää sylissään ja hoitaa selkääni paremmaksi. Ei siis mitään epäsopivaa koskettelua tms.
Vika on potilaassa, ei hoitajassa.
En nimittäin osaa rentoutua.

Mistä tämä johtuu?
Miksi olen muuttunut?
Ja eikö jokainen ihminen kaipaa läheisyyttä?
Olenko todella saavuttanut 27-vuotiaana sen kliseisen "Kun mikään ei tunnu miltään"-olotilan?
Onko kyynisyys vallannut sieluni?

Jos mietin itseäni 10 tai 12 vuotta sitten olin aivan toista maata.
Rakastin olla sylissä.
Parasta ystävien näkemisessä oli se, että heitä sai halata pitkään ja hartaasti.
Mutta ei enää 10 vuotta myöhemmin.
Kyllästyinkö huonoon kohteluun, jota sain nykyään Demarinuorten johtohahmona häärivältä ystävältäni.
Kun ei koskaan tiennyt milloin sai koskea.
Yhtenä päivänä sylini kelpasi ja toisena istuttiin sohvalla eri päissä.
Tuli ehkä vähän sellainen kertakäyttöfiilis.
Tai että minut hyväksyttiin vain kun se sopi hänelle parhaiten.

Toisaalta pohdin myös sitä, että miehet ovat aina olleet minulle ystäviä.
Okei, ehkä käsite "ystävyys" on toisinaan ollut varustettu "with benefits" käsitteellä,
mutta kuitenkin kyseessä ei ole ollut mitään romanttista.
Onko siis kyseessä kokemuksen puute?
Vai vääristynyt kuva miehistä pelkkinä ystävinä?
Sukupuoli ei ole tässä se ongelma vaan minun pääni.
Tuntuu, että joskus vastaus ja helpotus tähän elämääni olisi se, että tykkäisinkin tytöistä.

Erään ystäväni mukaan mies ja nainen eivät voi olla pelkkiä ystäviä.
Ja vaikka en haluaisi allekirjoittaa tätä, niin huomaan silti toimivani tämän oletuksen mukaan.
Olen muuttanut käytöstäni ettei kukaan vaan saisi sitä käsitystä, että olisin muuta kuin ystävä.
Ja ehkä siksi en uskalla enää koskea tai halua että minuun kosketaan.
En myöskään näe miespuolisia ystäviäni niin usein kuin haluaisin ettei vaan ajateltaisi minun olevan kiinnostunut jossain muussakin mielessä. Ja ne tyttöystävät siellä kotona...
Toteutan siis hullulla tavalla itse sitä, mikä minua aikoinaan satutti.
Olen kylmä ja ailahtelevainen kyynikko - siis ihminen jota oikeasti vihaan.

Miten sitä voisi muuttua?
Jos olen joskus kaivannut läheisyyttä ja jopa nauttinut siitä, niin luulisi olevan mahdollista palata takaisin.
Ystäväni huomautti minulle tänään kommentistani, jossa totesin olevani aivan varma siitä, että en tule seurustelemaan koskaan. Miksi näin?
Vaikea kysymys.
Varma ja varma...ehkä kyse on enemmän pelosta.
Jotta voisi tuntea, on annettava tilaa uskallukselle.
Kestettävä se epävarmuus, että voi taas särkyä.
Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin mitä tämä pystyy kantamaan, mutta en tiedä onko se totta.
Tuntuu siltä, että jos joutuisin menettämään vielä yhden minulle rakkaan ihmisen ilman mitään kunnon syytä, en kestäisi.
Syytän itseäni kun en paremmasta tiedä.
Olen rasittava ja hankala...ja niin kuin eräs ystävistäni vitsailee, niin minua tulee kestää.
Jos tämä on totuus, en ehkä ihmettelekään minne tunteeni ovat kadonneet.

En tiedä oliko tässä mitään järkeä ja ajatukseni kiertävät lähinnä kehää.
Mutta sen voin sanoa, että en pidä itsestäni tällaisena.
Mikä minut muuttaisi...saa nähdä.
Voi olla, että muutos pitää tälläkin kertaa lähteä minusta itsestäni.

Kultainen(?) nuoruus

Todella tehokas sunnuntai.
En nukkunut viime yönä ollenkaan, liekö syynä siihen ollut se superkuu.
Tai sitten oli pää täynnä liikaa huolia ja stressiä, ettei nukkumisesta tullut mitään.
Noh, mikä huolettaa?

Olen ollut kipeänä ja maanantaina pitäisi mennä taas töihin.
Normisettiä, joten miksi stressaan?
Tuli taas ymmärrettyä, että työ on yhtäkuin mun elämä.
Ei ole muuta.
Voisin samantien hävittää puhelimen ja läppärin, ei niitä tarvita.
Minua ei kukaan kaipaa, enkä enää osaa itsekään ottaa yhteyttä keneenkään.
Ihminen on helposti korvattavissa.
Mutta onneksi on työt...tai niin no onneksi ja onneksi.
Sitä tekee kaikkensa ettei tule hulluksi hiljaisuudesta.
Onko tämä normaalia?

Ei muuta kuin Google apuun ja tulin sitten eksyneeksi Demin keskustelupalstalle.
Voi niitä teinejä.
Ollapa vielä itsekin nuori ja viaton ja stressata siitä, että minkä väriseksi sitä nyt värjäisi hiukset....ja kasvaako ne tissit?
Pinkkejä unelmia ja isoja haaveita.
Paljon melua tyhjästä, mutta muistan kyllä kun ne ongelmat olivat maailmanlopun alku.

Googlettelin lisää ja päädyin lukemaan itsemurhista.
Miten helpoiten tehdä se?
Mikä on kivuttomin tapa?
Kannattaako se?
Ja lopuksi monta sydäntäsärkevää tarinaa elämän kolhuista.
Kaikkeen löytyy vastaus, mutta ehkä kauneinta oli se, että ihmiset olivat postanneet
sähköpostiosoitteitansa niiden ihmisten kirjoituksiin, jotka ilmaisivat tahtonsa päättää maallisen vaelluksensa.
"Mailaa mulle xxxxxx@gmail.com, jos tarvitset juttukaveria."
"Älä tee sitä, vaan kirjoita ensin xxxxxxx@luukku.com"
Muistan itsekin sellaiset hetket, kun olisi todella kaivannut vastaavanlaista viestiä.
Että minuakin joku vielä haluaa kuunnella, olla lähellä ja auttaa.

Stressiä opinnoista.
Järkyttävä tenttikirja ja Euroopan sotahulluus.
En ole ehtinyt lukea tarpeeksi ja lisäksi Suomen poliittinen historia pitäisi selättää päivässä.
Uudet kurssit, Thomas Jefferson, esitelmät ja esseet.
Ja sitten vielä olis se gradu, jonka suhteen pitäisi tehdä suunnitelma.
Jospa raahautuisi proffan luokse ja tunnustaisi syntinsä.
"Olen harhautunut liiaksi historian ja Pohjois-Amerikan opintojen pariin.
Pelasta minut takaisin Käyttikselle"
Ehkä huhtikuussa, kun tuomiopäivä muutenkin koittaa.
Tajusin myös lisäksi, että jos ja kun saan historian opinnot tahkottua läpi, niin minunhan on tehtävä se kolmas opetettava aine, joka ehkä parhaiten olisi Yhteiskuntaoppi, joten ei muuta kuin valtsikkaan hakemaan.

Lisää Googletusta pääsykokeista.
Mennäkö valmennuskurssille?
On muuten aikas hintavia kursseja ja mistä oikeasti saa tietää, että oppiiko siellä mitään?
Jos vaan 6 yliopistovuoden siivittämänä menisi tuhrustamaan paperiin jotain.
Vai maksaako 800e oikeiden vastaustekniikoiden oppimisesta?

Ihanaa oli löytää ihmisten pääsykoeblogeja.
Teki mieli kirjoittaa jokaiselle, että tsemppistä!
Tuli mieleen oma sekava pääsykoekevät, kun ilmoittauduin viimeisenä päivänä ja kirjatkin lukaisin kerran läpi retriittiviikonlopun aikana.
Muistan vieläkin, että toinen pääsykoekirjoista oli tutkimus Tosi Rakkaus Odottaa-liikkeestä Suomessa.
Mitä sitä sellaisesta kirjasta sitten voidaan kysyä muuta kuin, että mikä oli tutkimuksen tulos :)
En siis ole kovin hyvä esimerkki yliopistoon pääsijästä, kun homma meni liiankin helposti.
Ehkä jos ei tulevaisuudessakaan stressaisi niin paljon voisi saavuttaa enemmän.

Mutta miksi ne panokset ovat aina niin kovat?
Miksi ruoskin itseäni opiskelemaan niin hulluna,
että tämänkin vuoden opintonoppien lukumäärä hipoo 80?
Saako sillä oikeasti tulevaisuudessa töitä?
Ja mites suu sitten pannaan kun on töitä muttei yhtään ystävää?
Voiko rakkaus oppimiseen korvata rakkauden toiseen ihmiseen?
Ja entäs jos oikea kutsumus löytyykin jostain ihan muualta?

Kuten yllä oleva postaus kertoo niin todella tehokasta joo.
Pää hajoaa, enkä tiedä mitä tehdä.
Löytyisiköhän Googlesta tähänkin vastaus?

Rannalla - På Stranden

Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet

liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti

laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä

hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa,

tulisit juuri nyt 

Saima Harmaja

Huhtikuu, 1932