Kohtasin tänään uuden äidin ja huomasin meillä olevan jotain yhteistä.
Väsymys.
Valvottuja öitä ja sen johdosta outoja päiviä.
Aivan kuin humalassa poukkoilisi päivästä toiseen.
Sain kutsun postissa. Luulin lukeneeni sen läpi ajatuksella. Häät! Ahdistuin ja aloin miettiä heti vaatetusta. En ole koskaan ollut talvihäissä. Tänään rupesin tarkastamaan, koska kutsuun piti vastata. Huomasin, että eivät ystäväni olekaan menossa naimisiin vaan kyseessä oli kutsu heidän valmistujaisiin.
Pääsen töistä maanantaina klo 14. Unohdan avaimeni toimistoon ja muistan tämän ulko-ovella. Onneksi joku juuri kulkee takaisin ja pääsen livahtamaan sisälle. Luimin takaisin taukotilaan jossa avaimeni lepäävät roskiksen kannen päällä. Pissahätä. Päätän käydä vessassa ja sieltä lähtiessäni, on avaimet mukana mutta laukku jäi. Kolmas yritys ja viimein kaikki mukana.
Ratikassa. Luurit päässä ja ajatus kaukana Suomesta. Puhelin soi. Vastaan pokkana kovaan ääneen. Hitto. Ei ollutkaan työluurit päässä vaan ne tavalliset missä ei ole mikkiä. Muutama mummo katsoo epäillen, että mikä hullu toi on. Yritän epätoivoisessa vimmassa repiä kuulokkeita pois päästä, että voin oikeasti vastata siihen puhelimeen. Tietysti joku puhelinmyyjä.
Kaupassa käynnin jälkeen puran ostokset ja rojahdan sohvalle. Missä puhelin? Jätinkö sen nyt jonnekin? Ei löydy kassista ja en ole voinut unohtaa sitä töihin, koska vastasin ratikassa. Vai vastasinko? Epäilen kaikkea. Toinen puhelin korjattavana. Ei auta kuin rustata porukoille sähköpostia, että sulkekaa liittymä. Kaksi tuntia katoaa jonnekin. Nukahdinko? Menetinkö tajun? En muista mitään ja havahdun kylmään hikeen. Menen jääkaapille, jotta keittäisin kahvia. Puhelin lojuu kahvipurkin vieressä jääkaapissa.
En tiedä, että missä vaiheessa pitäisi hakea apua ja kuinka kauan tätä jaksaa?
Ystävälläni on hyvä ja pätevä syy: vauva.
Mistä minä saisin samanlaisen, ei vauvan vaan sen syyn, että ei heti leimattaisi hulluksi.
