Sunnuntain seurasin sairasvuoteen pohjalta innokkaana myrskyennustetta.
Paljon sadetta ja ukkosta.
Muutosta säähän ja vähän säpinää.
Odotusta ei palkittu ja muutos jäi tulematta.
Jokin levottomuus jäi kuitenkin elämään.
Oltuani sairauslomalla viimeiset 4 päivää, en millään haluaisi palata töihin.
Mietinkin viime yön kuumeisesti (no pun intended), onko vika minussa vai työpaikassa.
En löytänyt kunnon ratkaisua...mutta paljon perusteluja puolesta ja vastaan.
Isoimpana miinuksena on oman työpanokseni aliarvioiminen.
Millään ei tunnu olevan väliä.
Ihan sama oletko kahdesti putkeen paras asiakasneuvoja, vai nukutko aina työvuorosi aikana niin kuin eräs talossa vuosia ollut kollegani.
Molemmilla sama palkka, eikä toinen saa palkankorotusta eikä toinen nuhteita.
Ei hirvittävästi motivoi yrittämään parempaa.
Minne on kadonnut amerikkalainen unelma siitä, että ahkera ja taitava työntekijä huomataan.
Hän edistyy tasaisen varmasti corporate ladderilla ja aikansa kiivettyään joko vaihtaa yritystä tai ihmettelee menoa sieltä ylimmältä puolalta.
Jos vika onkin minussa.
Olen vain väärällä alalla, ja itse työpaikka on ihan hyvä.
Olen kiittämätön, sillä monella ei ole mitään työtä.
Ei tällä koulutuksella (melkein maisteri) ja työkokemuksella (töissä 16-vuotiaasta lähtien) voi mitenkään saada enemmän palkkaa kuin 2200e/kk brutto.
Ja tekeekö raha ihmisen todella onnelliseksi?
Ei, mutta se helpottaa elämää, varsinkin kun pitäisi taas maksaa pino laskuja kuun 15. päivä.
Pakko myös sanoa, että edellinen työni tuntui enemmän palkitsevalta, sillä siihen liittyi luovuusaspekti.
Hiljaisina hetkinä oli mahdollisuus antaa itsestään enemmän, ja oman työn jälki näkyi parantuneena myyntinä.
Ehkä vika ei ole kummassakaan ja sitten kuitenkin molemmissa yhtäaikaa.
Ja nyt olisi sitten aika tehdä päätöksiä ja valintoja.
Faktaa on, että syksyllä on saatava gradu valmiiksi vaikka henki menisi.
Haluanko siis mahdollisesti opetella uutta työnkuvaa ja kirjoittaa yöt gradua?
Tämä ei pelota minua, mutta enemmän huolettaa työaika.
Jos vaihdan työpaikkaa, niin kyseessä on luultavasti päivätyö 8-16, jolloin en voi osallistua luennoille.
Pohjois-Amerikan opintoni kärsivät, ja nopea vilkaisu uuden lukuvuoden opetustietoihin, ei helpota tätä ongelmaa yhtään. Kurssit vaikuttavat kiinnostavilta ja uuteen professoriin olisi mukava tehdä vaikutus.
Tai osallistua edes siksi, että kielitaito pysyy yllä.
Jos pysyn lestissäni, niin opinnot ja gradu onnistuvat aikataulullisesti, sillä voin vaikuttaa työaikaani.
Mutta kestänkö samat kuviot vielä vuoden?
Onko tunnelin päässä sitten valoa?
Löydänkö oman paikkani maailmassa, tai vaikka pienimuotoisemmin työelämässä?
Olisipa jossain kristallipallo johon kurkistaa ja nähdä, että miten kannattaisi valita.
Kun sitä nyt ei vain ole, niin yritän löytää lohtua vanhasta sananlaskusta:
"Good things come to those who wait"
