Pus

Tänään Hesarin tiedesivuilla huomasin seuraavan pikku artikkelin:

Suuteleminen on naisille monin tavoin tärkeää

Suuteleminen merkitsee naisille paljon enemmän kuin miehille,
paljastaa New Yorkin osavaltion yliopiston kysely tuhannelle opiskelijalle.
Tutkimusta johtaneen Gordon Gallupin mukaan naiset hyödynsivät suudelmia arvioidessaan,
onko kumppanista tulevaksi avo- tai aviomieheksi.
Lisäksi he käyttivät pussailua läheisyyden luomiseen ja suhteen tilan tarkistamiseen.
Miehille suudelma merkitsi lähinnä sitä, että oli ehkä odotettavissa seksiä.
Miehet olivat naisia halukkaampia sekä harjoittamaan seksiä suudelmitta että sellaisen partnerin kanssa,
johon he eivät olleet ihastuneita.


WHY STATE THE OBVIOUS??!!!???

Loppuun vielä pieni muistutus miehille...

"Kiss me and you will see how important I am"
-Sylvia Plath

Pieniin ja suuriin päin...

Yleisön pyynnöstä olen taas täällä tuomassa julki ajatuksiani.
Villi viikonloppu takana ja monia asioita on taas tullut pohdittua.
Mutta miten välittää se muille?

Kyynikko minussa sai kolhun.
Tämä tapahtui Onnelan pimeissä nurkissa,
kun ystäväni entinen kertoi minulle tunteistaan ystävääni kohtaan.
Erosta huolimatta hän välittää ystävästäni todella paljon.
Melkein tuli kyyneleet silmiin, kun mies puhuu välittämisestä.
Ainut mikä häiritsi oli se, että hän kertoi tämän minulle eikä ystävälleni.
It's so Dawson's Creek.

Jäin sitten pohtimaan,
että milloinkohan tullaan siihen kohtaan, että joku puhuisi minusta noin kauniisti.
Ja siitä sitten jatkoin pähkäilyä että,
miksi ylipäätänsä ihmiset saavat kuulla todella harvoin mitään hyvää itsestään.
Sen huomaa esimerkiksi ihmisten reaktioista positiiviseen palautteeseen.
Yleensä se on hämmästys/punastus/vähättely.
Sitten pieni ujo kiitos.

Ei näin!

Itsellä muitten huomioiminen ja kauniiden asioiden sanominen heille tulee täysin luonnostaan.
Ehkä se on joku oma pieni keino salaa myös uskotella itselleen, että minäkin olen kaunis.
Jossain universumissa ainakin.
Toisinaan tuntuu, että minua ei oteta vakavasti kun kehun....vaikka tosiassa en ole mikään paskajauhaja enkä mielistelijä.
Mutta selitän sen aina sillä, että siihen ei vain ole totuttu täällä.
Mikä on toisaalta suuri sääli.

Itse sain tänään kuulla kehuja lauluäänestäni, mikä kyllä lämmitti sydäntäni kovasti.
Toinen on varmaan sitten kielitaito.
Joku oli laittanut facebookiin, että olen auttavainen ja hauska.
Hihii...jännää kun ei tiedä kuka näin minusta ajattelee, mutta sekin saa aikaa lämmön sisimmässäni.
Tämän sovelluksen nimi on Define me....siis määrittele minut.
Onneksi muut tekevät sen puolestani, sillä itselle tuo olisi tässä elämänvaiheessa vaikeaa.
Tulee mieleen vain kiltti tyttö.
Ja sekin negatiivisessa merkityksessä.
Sitten kuitenkin siellä taustalla on niille, jotka minua yhtään tuntevat, niin paljon enemmän...good girl gone bad, even.

Viikonloppufiilikset jatkuivat tänään, kun olin katsomassa kaverin lapsia.
Lasten kanssa on niin helppoa, kun voi vaan olla...ei tarvitse määritellä.
Ja on pakko olla oma itsensä, sillä lapsilla on joku röntgenkatse jolla ne näkee heti jos joku on epäaito.
Huomasin myös tänään sellaisen asian ollessani lasten kanssa,
että koin ensimmäistä kertaa olevani aikuinen pikkulasten seurassa.
Yleensä olen vain heittäytynyt yhdeksi suurikokoiseksi leikkikaveriksi, mutta tänään tuntui ihanalta olla vastuussa.
Auttaa syömään, kieltää asioita yms. ja silti kuitenkaan leikkiä unohtamatta.
Mistäköhän moinen muutos?
Johtuukohan se siitä, että nämä ovat oman ikäisen kaverin lapsia eivätkä mitään pikkuserkkuja tai siskonlapsia.
Tai sitten se on se biologinen kello, jonka tikityksen jokainen nainen haluaisi kieltää...iiik!
No oli mikä oli...lapset on ihania...ainakin siis toisten ihmisten lapset.

Näiden ihme pohdintojen jälkeen tähän loppuun vielä kaikille haaste:
Sano yhden päivän aikana kaikille tapaamillesi ystävillesi jotain kaunista/positiivista heistä itsestään.
Kehu uutta puseroa, kerro kuinka hyvin kinkkinen tilanne tuli hoidettua, sano miksi juuri hän on tärkeä.
Pannaan hyvä kiertämään....Saatat yllättyä itsekin!

Naamakirja

Uusi addiktioni...
En ole siksi edes ehtinyt päivittää blogiani ja kertoa kuulumisiani.
Enkä ehdi vieläkään...
Palataan asiaan myöhemmin tai törmätään naamakirjassa...

Muusikko

Minun piti oikeastaan kirjoittaa siitä,
miten kivaa minulla oli perjantaina JP Elämän luennoilla,
mutta sitten kävi niin että eilen oli hieman kivempaa.
Kerrotaan sitten konsumaatiosta, masturboinnista ja jälkikonsekraatiosta myöhemmin.
(jos jaksaa)

Mutta asiaan.
Eilen oli pikkuserkkuni valmistujaiset.
Hänestä tuli siis diplomikontrabasisti.
Vaikuttavaa, täytyy sanoa.

Konsertin jatkoilla oli todella hyvää ruokaa ja juomaa.
Ja siis ohjelma.
Siis ai että käy kateeksi, että en itse opiskele ja valmistu Akatemialta.
Musiikkia tehdään taidolla ja tunteella ja huumoria unohtamatta.
Oopperaa haitarilla säestettynä à la Jyrki Niskanen,
Myrskyluodon Maija kontrabassoilla soitettuna,
israelilaista perinnemusiikkia haitarilla, viululla ja klarinetilla soitettuna
sekä illan viimeisinä tunteina herkkää jazzia pianolla ja trumpetilla.

Silmäpeliä pianistin ja basistin kanssa.
Ah, muusikot.
Rupesi kotona hieman huvittamaan, että taidan sittenkin olla ihan tavallisen naisen perikuva.
Jos siis on Kumman kaahan uskominen.
Muusikoissa vaan on sitä jotakin, joka saa minut heikoksi ja söpöilemään.
Sama juttu muuten on silmälasipäisten miesten kanssa.

Mutta siis kaikin puolin onnistuneet juhlat.
Jäi hyvä fiilis.
Ja hymy.

Jos Muhammed ei tule vuoren luokse...

...tulee vuori Helsinkiin.
Toisin sanoen Stockalle.

New York siis saapui Stockmannille tänään 5.9.
Miksei palkka jo tule, että pääsis ostelemaan kaikkea ihanaa.
Iloitsen varsinkin Hersheyn suklaasta ja minivaahtokarkeista.
Ei niin kivaa on se, että 7even jeansit maksavat lähemmäs 300 e.
Kivat tuontikulut.

Tackar Stocka!

Oma paikka

Se on nyt sitten loppu....loma siis.
Huomenna alkavat taas luennot ja samoin työt.
Hiukan on perhosia vatsassa, kun on uusi osasto ja uudet kujeet ja opinnoissa minua mietityttää oma paikkani.
Kuulunko minä sinne?
Tai siis minne minä oikeastaan kuulun?

Loman aikana on tullut pohdittua tätä dilemmaa paljonkin.
On tullut useasti mieleen, että entäs jos minun pitäisi olla muualla.
Olla aivan toisten ihmisten kanssa ja tehdä aivan eri työtä.
Viimeksi juuri eilen sain kuulla aksenttini perusteella olevani aivan amerikkalainen.
Uutta oli, että näytänkin aivan amerikkalaiselta.
Otin kaiken tietysti kohteliaisuutena, mutta yöllä sitten taas tuli pohdittua
että tuliko sitä synnyttyä sittenkään oikeaan maahan.

Eniten oikeastaan on tullut vaivattua päätään sillä, että opiskelenko minä nyt oikeaan ammattiin.
Siis alkuperäinen suunnitelmahan oli, että minusta tulee se uskonnonope.
Mutta sitten eivät asiat menneetkään suunnitelmien mukaan.
Nyt sitten huomenna matkani jatkuu A1-linjalla jonka tarkoituksena on kouluttaa opiskelija
evankelisluterilaisen kirkon pappisvirkaan.
Pakko on myöntää, että vaikka suunnitelmana oli tuo opehomma niin silti aina oli takaraivossa se unelma,
että minusta tulisi sekä ope että pappi.
Nyt kun suunnitelmissa tällä hetkellä on ainoastaan tuo viimeksi mainittu,
niin on sanottava että hieman epäilyttää, onko tämä sittenkään minua varten.

Olen aina sanonut etten usko sattumaan, vaan pikemminkin johdatukseen.
Siis siihen, että jokainen asia, hyvä tai huono, tapahtuu jostain syystä.
Johdatus kai sitten myös tuo eteen vastauksia.
Ja tänään illalla aivan muutama tunti sitten sain vastauksen pulmaani.
Pekka Simojoki sanoi konsertissaan, että meidän on jokaisen löydettävä oma paikkamme.
Ja se oma paikka on se paikka jossa me tunnemme,
että meistä on eniten hyötyä ja me saamme tehdä sitä
mikä meistä tuntuu hyvältä.

Oma paikka.
Minä haluan olla täällä, koska täällä juuri nyt on kaikki se mitä tarvitsen.
Ystävät, perhe, työpaikka ja koti.
Siitä en tiedä josko tämä paikka joskus saattaisi olla muuallakin,
mutta sitten minut johdatetaan sinne, missä silloin siinä elämäntilanteessa minusta tuntuu hyvältä olla siinä.
Ja tämä opiskelu sitten...
Minusta tuntuu hyvältä kohdata ihmisiä eri elämäntilanteissa ja keskustella heidän kanssaan kaikesta maan ja taivaan välillä.
Auttaa heitä eteenpäin, kasvamaan ihmisinä ja saavuttamaan sisäisen koherenssin jonkun Suuremman kautta/avulla.
Tai muuten vain olla läsnä ja koskettaa kun sitä tarvitaan.
Tähän on siis tultu, ja tässä ollaan.
Yksi kysymys vähemmän ja enää ei jännitä niin paljon.
Tällä energialla sitten huomiseen päivään ja kirkkolauluun ja latinaan.
Myös naisten vaatteiden ihmeellinen maailma ja kassa odottavat.
Ja siis jesta, syksy tuli!