Se jonka paikalla oli 8-20 ja pidempäänkin tekemistä.
Sitä ei enää ole.
Tätä pelkäsin, koska tuntuu siltä että tuo tyhjiö paljastaa elämäni rumimmat puolet.
Ystävien laiminlyömisen, rikkoutuneet suhteet ja sen miten itsekäs olen ollut.
Lupasin vuoden alussa, että löytäisin enemmän aikaa ystävilleni ja kuinkas sitten kävikään.
Mietin, että mitä tällä kaikella olen edes saavuttanut.
Yliopisto tahtoo evätä opinto-oikeuteni, vaikka olen opiskellut kuin hullu.
Jossain välissä ystävälleni syntyin pieni poika, enkä minä ollut paikalla.
Yhdelle ystävistäni en ole puhunut mitään sitten lokakuun, on ollut muka kiire puolin ja toisin.
Toisen ystävän kanssa selvittämätön riita aiheuttaa vieläkin kitkaa.
Töissä panostani ei arvosteta, vaikka olen tehnyt kaikkeni, että minut huomattaisiin.
Ja se tyhjiö.
Mietin, että onko liian myöhäistä yrittää korjata sitä jotain
minkä rikkomisessa on ollut niin aktiivisesti paikalla.
Löytyykö armoa ja osaanko anoa anteeksipyyntöä.
Pääsiäisenä jos koskaan on hyvä uskoa armon sanomaan.
Ansioton rakkaus minun osakseni.
Se niin suuri ja mahtava sanoma, johon olen aina enemmän tai vähemmän jaksanut luottaa.
Aloitin siis pienin askelin ja söin pääsiäisaterian yhdessä ystävieni kanssa...tai oikeastaan sen toisen perheen.
Kauniita ihmisiä ympärillä, jotka omaavat niin upeita piirteitä,
että en edes aina muista sitä heille kertoa.
Toinen osaa kokata ja on aina positiivinen.
Toisen tarinat ovat niin omaa luokkaansa, että niitä kuuntelee haltioituneena.
Toinen hurmaa vain yleisellä söpöllä olemuksellaan.
Sitten ovat ulkomaalaiset ystävämme, ne amerikan ja unkarin serkut, jotka tuovat oman pirteän ja eksoottisen lisänsä tähän meidän perheemme juhlaan.
Sunnuntai ja kaste.
Minusta tuli kummi...ja vielä sylikummi.
Lapsi on niin kaunis ja hauras,
että haluaisin pitää häntä sylissäni aina ja suojella kaikelta pahalta.
Hän tuijottelee minua sinisillä silmillään ja tuhisee.
Ja kun hieman pelottaa ja itkettää saan hänet rauhoittumaan laulamalla ja tuudittamalla.
Voiko hienompaa tunnetta olla.
Ymmärrän nyt miksi äidit ja isät tuntevat niin suurta ylpeyttä lapsistaan.
Maanantai ja lounas.
En ole nähnyt perhettäni kunnolla viikkoihin.
Ja minä siis olen niitä, jotka yleensä kuitenkin ovat tiiviisti yhteydessä perheeseensä.
Ehdotan lounasta ravintolassa, että äidin ei tarvitsisi vaivautua laittamaan ruokaa,
ja että olisi aikaa keskustelulle.
Ruoka on hyvää ja aika perheen kanssa sitäkin parempaa.
He ainakin jaksavat ymmärtää ja antaa anteeksi, kun en ole ehtinyt käymään.
Jälkiruokapöydästä isäni nappaa minulle isoimman suklaamunan:
"Olet muuten niin ansainnut tämän"
Kotona munasta paljastuu ongelmanratkaisuruudukko,
se sellainen jossa pieniä ruutuja liikutellaan niin, että niistä muodostuu kuva.
Kuinka osuvaa...ongelma ja siihen ratkaisu...ja aina voi aloittaa uudestaan.
Armoa siis on..tyhjiössäkin.
Ja uusia alkuja syntyy joka hetki.
Niihin täytyy vain tarttua!
