Se vaikenee joka pelkää

Olen tässä nyt mielestäni liian kauan vältellyt tänne kirjoittamista.

Sitten kuulin erään kappaleen, joka sai minut ajattelemaan asioita uudestaan.

Tehdään siis selväksi seuraavat asiat:

1. Muutavan ystävän väärinkäsityksestä viisastuneena tahdon pyytää anteeksi edellistä kirjoitustani ja siitä mahdollisesti aiheutunutta mielipahaa. 

Tarkoitus ei ollut vittuilla kenellekään vaan tapani mukaan ihmettelin maailmaa. 

Jokainen tietysti lukee tekstejäni omasta viitekehyksestään ja olettamuksistaan lähtien, 

joten jos tekstini täten vaikutti vittuilulta, voi silloin myös hieman miettiä lukeeko sitä mitä haluaa ja tekee johtopäätöksensä sen perusteella. Sivuhuomautuksena tähän on pakko todeta, että jokainen tekee näin ja siksi kirjoittaminen onkin toisinaan hieman hasardia puuhaa, varsinkin jos ei ole tottunut käyttämään hymiöitä.

2. En aio sensuroida ajatuksiani enkä tekstejäni vain sensuurin vuoksi. Olen aina kirjoittanut asioista rehellisesti, mutta pitäen sen ajatuksen mielessäni että en ikinä pyri ketään loukkaamaan. Siksi teksteissäni ei esiinny nimiä, ja jos esiintyy on niiden käyttöön silloin kysytty lupa. Jos blogissani on kuitenkin jostain tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen liian arkaluontoista tai loukkaavaa materiaalia, niin toivoisin että minulle ilmoittettaisiin siitä suoraan, jotta voisin sen välittömästi poistaa julkiselta foorumilta, sillä kuten sanoin ei tämän blogin tarkoitus ole herjata ja pahoittaa kenenkään mieltä.

3. Jos tekstini aiheuttavat sinussa huolen tunteita, tai ylipäätänsä mitä tahansa asioita, niin kirjoita siitä minulle. Jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta, tai et halua sitä tehdä, niin minulle saa myös soittaa. Arvostan suuresti sitä, että minusta ollaan huolissaan, mutta parhaiten voin osoittaa arvostusta ja kiitosta, jos tämä ilmaistaan minulle suoraan. Joskus pieni kuulumisien kysely mesessä voi pelastaa pienen ihmisen päivän, joten kiitos sille ystävälleni joka näin aina jaksaa tehdä.

Nämä asiat selvitettyäni blogini siis toistaiseksi jatkuu.

Toivottavasti tulevaisuudessa osaan kirjoittaa järkevämmin, mutta kuitenkin omalle tyylilleni uskollisena, sillä halusimpa myöntää sitä tai ei, niin tämä on minulle tärkeää.

Loppuun vielä se kertosäe, josta voisi tulla vaikka blogini tunnari:

Se vaikenee joka pelkää vastausta

ei kestä totuutta, jää vaille vapautta
Se vaikenee joka pelkää muiden mieltä
ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä

Raivotar

Otsikko kuulostaa kuin hyvältä biisiltä, mutta sitä se ei ole.

Eräs ystävistäni sanoi kerran, että juuri postauksen otsikon keksiminen on mukavinta koko bloggaamisessa....ja tässä hän oli aivan oikeassa. Siinä on jotain, joka aiheuttaa selittämätöntä mielihyvää, kun huomaa, että teksti ja otsikko sopivat hyvin yhteen.

Mutta asiaan.

Koko viikko on mennyt raivotessa.

Ja tämä on todella outoa, sillä normaaliolosuhteissa olen mitä rauhaa rakastavimpia persoonia.

En jaksa riidellä, se on minusta niin turhaa.

Huutavat ja aggressiiviset ihmiset pelottavat minua, ja he yleensä saavat aikaan minussa joko itkureaktion tai lievän paniikkihäiriön.

Olen kuitenkin pinnan alla aikamoinen tuliluonne, joka oikein ärsytettynä kuohahtaa joskus jopa ylikin. Tämä viikko on ollut todellinen tulikoe.

Ensinnäkin harjoitteluni alkoi.

Ja tämä ohjaajani. Yritän miettiä jotain hyvää sanottavaa hänestä.....hmm...jospa palaan asiaan kun löydän sellaista. Hänellä on kuitenkin vankkumaton missio tuhota haaveeni tulla opettajaksi. Olen kuulemma kylmä ja tiukkis. Oppilaat pelkäävät minua. Toistelen liikaa sanaa 'eli' ja kysyn asioita väärin.

Kaksi viimeistä voin hyväksyä...niissä voi kehittyä, mutta sitten persoonani. 

Minä kylmä ja pelottava?

No, minulla on vielä 6 tuntia aikaa todistaa että olen kaikkea muuta.

Sillä nuo jos mitkä eivät vastaa ollenkaan sitä millaisena minä näen itseni.

Mutta vaikeaa se tulee olemaan, sillä joka ikinen päivä, kun raahustan koulusta kotiin kihisen raivosta. Tällä on kuitenkin joku suurempi tarkoitus, sillä pitkää pinnaa voi aina yrittää kasvattaa.

Tapaus Niina Mikkosen kaksoisolento.

Huomasin tuossa eilen töissä ollessani, että olen jo 7 vuotta työskennellyt todella erikoisessa ammatissa. Minulle saa nimittäin työpäiväni aikana tulla vittuilemaan, enkä minä voi tai saa tehdä tälle mitään.

Olen siis myyjä ja samalla aivoton olento. En osaa toimia kuin 'ylempieni' ohjeiden kautta ja kaikki mitä yritän selittää on asiakkaalle merkityksetöntä.

Kun Keravan juna lähtee, on asiakkaan päästävä sovittamaan lastenosaston koppiin, vaikka sitten sillä uhalla että pienet lapset joutuisivat odottamaan.

Tein virheen ja kielsin. "Ylempi paikalle ja heti", vaati keravalaisrouva huulipunaa hampaissaan.

No siinä sitten pitkällisten neuvottelujen jälkeen 'ylempi' päästi kiireisen rouvan koppiin sovittamaan sitä pirun villatakkia.

Maksettuaan sen hän lähestyy minua. Toinen virhearviointi ja luulen, että hän tulee pyytämään käytöstään anteeksi. 

"Siellä oli kuule muitakin naisia kopeissa, mä näin! Mutta minä vaan olin niin rehellinen, että kysyin. Ens kerralla en kyllä kysy!" 

Siihen on turha sitten yrittää selittää, että emme voi kaikkia ihmisiä vahtia, ja kyllähän aikuinen ihminen pystyy ymmärtämään sen, että lapset eivät jaksa odottaa, eikä heidän edes tulisi odottaa.

Rouva Kerava siihen että: "Höpönlöpön lässynlässynlää" ja kääntyy kannoillaan kiirehtimään siihen Keravan junaan, joita vaan menee mitä 10 minuutin välein.

Minulla kilahtaa pahemman kerran ja mieli tekisi juosta naisen perään ja tyrkätä alas rullaportaita. Hillitsen itseni ja näytän vain keskisormea, aivan kuin tämä mitään auttaisi. Harmittaa loppujen lopuksi vaan, että seuraava asiakas näkee raivoni, sillä hänen ei todellakaan tarvitsisi moista todistaa. Poistun tauolle ja yritän viilentää tunteitani juomalla litran vettä. Ihmisten moukkamaisuus järkyttää.

Keravasta puheenollen, se on sitten jännä pikku paikkakunta.

Sieltä jaellaan myös keittiöpsykologiaa.

Tällä viikolla sain ihmetyksekseni kuulla, että ystäväni avopuoliso oli lukenut kaikki blogini postaukset. Lopputulos oli diagnoosi masennuksesta.

Ei siinä mitään, kiva että kiinnostaa. 

Jäin kuitenkin pohtimaan seuraavan varoitustekstin asettamista blogiini:

 'Älä ota tätä niin vakavasti'

On vaikeaa tuoda esiin jokaisessa kirjoituksessa se, että oletusarvonani on kirjoittaminen tunteista, hajatuksista, ajoittaisesta ahdistuksesta ja erinäisistä ilmiöistä hieman sarkastiseen sävyyn. Kohderyhmänäni ovat aina ystäväni, jotka tuntevat minut edes jotenkuten ja tietävät millainen olen. 

Tämä oli ehkä aivan asiallinen wake-up call siihen, että niin tämä on avoin kaikille ja ihmiset tekevät tästä omat johtopäätöksensä siitä millainen minä olen.

Tullaan taas siihen joka aiheuttaa sitä raivoa, eli lopettaako tämä sitten kokonaan?

Se jää nähtäväksi, sillä en halua menettää yöuniani sen takia, että mietin miten ystäväni avopuoliso suhtautuu minuun jatkossa, tai sitä että olenko todella niin masentunut, kuin kirjoitukseni antavat ymmärtää.

Ehkä se varoitusteksti saattaa riittää. Who knows.

En osaa tunnekuohuiltani sanoa, joten konsultoin tyynyäni ja ehkä palaan, ehkä en.