No more plan B

Olen vuodesta toiseen tasaisin väliajoin muistuttanut itseäni ja ystäviäni siitä, että minulla on varasuunnitelma elämääni varten. Siis sellainen, joka otetaan käyttöön kun elämä ei mennytkään niin kuin suunniteltiin. Niille jotka eivät tätä suunnitelmaani ole kuulleet, niin kerrattakoon se lyhykäisyydessään:
35 vuoden ikäisenä, jos olen vielä sinkku ja lapseton, niin muutan Jenkkeihin etsimään onnea ja vaikka sitä jo kliseeksikin muodostunutta amerikkalaista unelmaa.

Viime viikkojen, ja siis oikeastaan jo pidemmän aikaa, olen alkanut ymmärtää, että tuo varasuunnitelmani on naurettava. Täytän tänä vuonna 27 ja olen melkein valmis opinnoissani. Unelmatyöpaikkaa ei ole ja lähetettyjen hakemusten perusteella en ole kovinkaan varteenotettava kandidaatti työmarkkinoilla. Paskaduuneja nyt osaa tehdä vaikka sokea apina jos niikseen sattuu. Suurin osa ystävistäni on parisuhteessa, naimisissa, perheellisiä tai ainakin muuten romanttisessa kanssakäymisessä onnekkaita, että en voi muuta kuin nauraa sille ironialle, että minun tehtävänä on tulevana kesänä pitää oppitunti rakkaudesta, seurustelusta ja avioliitosta.
Those who can't, teach...vai miten se meni?

Ainahan näitä asioita voi kaunistella ja selitellä itselleen ja toisille, että miksi näin on. Ei ole aikaa, ei muka löydy sopivaa...ja lopulta ystävätkin alkavat huomautella siitä, että olen nirso miesten suhteen. Niin, kai se on liikaa vaadittu, että haluaisi rinnalleen älykkään ja huumorintajuisen itseään pidemmän miehen, jonka kanssa voisi toisinaan keskustella ajankohtaisista asioista ja toisinaan hullutella luvan kanssa. Mutta minkä sille voi, että totuus saattaakin olla jotain muuta. Sitä sellaista mitä ei saisi lausua ääneen, koska se luokitellaan heti itsesääliksi.

Kun on melkein 27 vuotta tuijotellut kuvaansa peilistä voi siitä minun mielestäni esittää realistisiakin arvioita ilman että luisutaan itsesääliin. Tosi asiassa minä en ole erikoisen kaunis. Minussa ei ole mitään sellaista persoonallista, mikä pistäisi silmään tai kiinnittäisi ihmisten huomion. Olen keskipitkä, enkä siis todellakaan pienikokoinen, joten sinne häipyy unelma siitä, että mahtuisin joskus jonkun kainaloon. Koska siis miehethän rakastavat taskukokoisia naisia, sillä he eivät ole heidän miehuudelleen uhkana. Urheilusta huolimatta olen ylipainoinen ja vaikka joskus rakastinkin kovasti kurittaa kehoani syömishäiriöllä, asuu minussa lopun elämääni lihava tyttö, jota kaikki pihan lapset saivat oikeutetusti haukkua. Tämän kaiken lisäksi olen järjettömän ujo ihminen, johtuen ehkä menneisyydestäni, ja sitten samalla en kuitenkaan pelkää jutella tuntemattomille. Ne tuntemattomat eivät vain koskaan ole sellaisia joista olisin kiinnostunut.

Kun tähän todellisuuteen vihdoin herää ja ymmärtää sen, että en ole koskaan ollut kenenkään ihastuksen kohteena. En ole ollut sellainen ihminen, jonka kanssa joku mies haluaisi jakaa arkensa ja vielä uskaltaisi kertoa tunteistaan. En ole tuntenut perhosia vatsanpohjassa ajatellessani jotain miestä. En ollut treffeillä tai ulkona pariskuntana. En haaveillut tulevaisuudesta yhdessä jonkun kanssa. Enkä ikinä epäonnistunut suhteessa ja löytänyt siitä voimavaroja tulevaan elämään ja uuteen suhteeseen. Nämä faktat tiedostettuani en voi olla miettimättä, että mihin minä enää tarvitsen varasuunnitelmaani?

Varasuunnitelma on aina hyvä olla, näin sanotaan, mutta onko se olemassa vain siksi, että pitäisimme tiukemmin kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja pyrkisimme toteuttamaan sitä vaikka verenmaku suussa? Vai ostaako varasuunnitelma meille vain aikaa jos alkuperäinen suunnitelma antaa odottaa itseään? Toteuttaako kukaan koskaan varasuunnitelmiaan vai muokkautuuko alkuperäinen suunnitelma elämän heittelemien esteiden myötä? Siis todellakin...toteutuvatko varasuunnitelmat koskaan???

Koska en voi olla siitä varma, miten varasuunnitelmien loppujen lopuksi käy, olen päättänyt hylätä sen.
Miksi enää odottaa perhettä ja loistavaa uraa, ja pitää varalla jotain muuta jos edellä mainittu ei muka toteutuisi. Jos ei enää odottaisikaan, vaan luopuisi siitä mitä on suunnitellut. Ja jotenkin tiedostaisi sen, että joku on suunnitellut tämänkin minua paremmin. Sillä ei kaikkia ole luotu kauniiksi tyttöystäväksi tai vaimoksi, vaikka periaatteessa Raamatussa kehotetaan lisääntymään ja täyttämään tämä maa. Ehkä tehtävä voi olla suurempikin, vai onkohan silloin syyllistynyt itsekkyyteen jos ymmärtää omat rajoitteensa ja mahdollisuutensa. Matkaavatko yksinäiset ihmiset sielunvihollisen kanssa?

Oli miten oli, ei minulla ole enää varasuunnitelmaa. Ja hieman ahdistavalta tuntuu se, että pitäytyisin alkuperäisessäkään suunnitelmassa, kun sen toteutumisprosentti on käytännössä katsoen olematon.
Jos tekisikin niin, että nostaisi sen varasuunnitelman pääsuunnitelmaksi? Valmistumisen jälkeen ottaisi ja lähtisi. Ei katsoisi taakseen ja yrittäisi etsiä onnea muualta. Paikkojakin on tullut lisää ja mieli halajaa niin länsinaapuriin, Espanjaan, Irlantiin, Kanadaan. Niin ja kyllä siellä listalla se Yhdysvallatkin vielä komeilee, varsinkin kun on tullut tietoa lisää. Nyt siis painostusta gradun tekemiseen ja opintojen loppuun saattamiseen. Vuosi kahta työtä ilman lomia, ja siinä on pesämuna. Asunto myyntiin tai vuokralle ja menoksi.

En tiedä onko olo nyt yhtään helpottuneempi, sillä jännitys tulevasti ei ole poistunut. Eikä näin kai koskaan voikaan olla, että tuleva ei hieman jännittäisi, sillä sitten olisi varmasti menettänyt jotain elämänilostaan ja halustaan. Nyt vain onneksi jännittää sellaiset asiat johon minä voin itse vaikuttaa eikä minun tarvitse olla riippuvainen kenestäkään toisesta ja heidän tunteistaan.
I choose my choice!

Tapahtui Filmtownissa

On ihan pakko aukaista sanainen arkkuni tästä kyseisestä elokuvavuokraamosta.

Ei kestä enää.

Ei haluis enää ikinä käydä, mutta pakko on, kun ei lähellä ole muuta.

Joten avaudutaan, jos se vaikka auttais pahimpaan ketutukseen.

Siis minä en todellakaan ymmärrä,

mistä sinne on se henkilökunta palkattu.

Laitettu ilmoitus mol.fi:n,

ja etsitty ylimielistä ja työtään inhoavaa porukkaa.

Ja joo, kyllä ymmärrän että eihän tällaisissa paikoissa ole mikään hyvä palkka,

mutta luulis että näille kuitenkin TES:n mukaan maksetaan edes jotain.

Mutta silti, olisi edes kiva, että jonnekin voisi laittaa palautetta.

Kuvitelkaa seuraava tilanne:

Tiistai iltapäivä. Lampsin sisään liikkeeseen ja ryhdyn valitsemaan leffoja.

Samaan aikaan rastatukkainen tyttö (ikä ehkä 24 v.) alkaa kovaan ääneen valittamaan, kuinka kaikki miehet on mulkkuja.

Jahas, että näin...tuo tyttö ei varmaan tajunnut että täällä olikin asiakkaita.

Väärin.

Juttu jatkuu ja seuraa tarkka kuvaus tästä mulkkujätkästä sekä jostain tytöstä joka liittyy tapaukseen ja ei viitsi vittu vastaa puhelimeensa. Show jatkuu ja leffat löydettyäni suuntaan katsekontaktia vältellen ulos.

Perjantai.

Tytön mielipiteet tulevan viikonlopun bileistä. Onkohan siellä miehiä tarjolla.

Muuta epämääräistä välienselvittelyä jostain ihme asiasta, jota en kumma kyllä kuule.

Puhelin soi ja selostusta palkoista (soittikohan pomo?).

Sitten alkaa työkaverin kanssa kädenvääntö siitä voitaisiinko vaihtaa vuoroja.

"Ei sulla kuitenkaan mitään elämää oo, kyl sä voit vaihtaa"

Toinen tyttö vastaa epämääräisesti jotain ja rastatukka jyrää mutinan ja toteaa, että vuorot on vaihdettu.

Maanantai.

Selostus viikonlopusta. Kolme kundia oli ollut. Yhden kanssa kotiin ja oli niin "vitun siistiä".

Kuulemma koko vuoden saldo on jo 10. Onneksi ei tarvitse tietää lisää.

Noh, tai tuleehan niitä yksityiskohtia. Joku oli parempi kuin toinen ja minä yritän hukuttaa arviot pakenemalla action leffojen taakse. Onneksi löydän haluamani leffan nopeasti ja kassan kautta äkkiä kotiin.

Sitten tulee pitkä tauko ja en vain pysty menemään liikkeeseen. Onneksi on Canal ja sieltä tulee sellaisia leffoja joita en ole ehtinyt näkemään. Ja työtkin alkaa, eikä ole aikaa.

Mutta sitten tuli pääsiäinen. Suunnitelmat ja perinteet kariutuvat.

Pitkien lenkkien jälkeen tekee mieli käpertyä sohvalle ja katsoa joku leffa.

Pakko siis mennä käymään.

Ja niin virhe. Juttu miehistä ja muista hoidoista ei ole kadonnut mihinkään.

Onkohan saldo jo 20?

Rastatukka tulee kassalle eikä puhu mitään vaan selittää vaan kaverilleen, jostain mitä hän on viikonloppuna juonut. Kiva.

Miksen heittänyt leffoja tiskiin?

Rastatukka katsoo minuun ja sanoo: "Kato moi!"

Tuijotan häntä hämmästyneenä samalla kun hän vinguttaa korttiaan jostain kumman syystä maksupäätteessä.

Toinen tyttö tulee kassalle rahastamaan ja heittää hänelle antamani pankkikortin tiskiin.

Ei sano edes summaa, mutta kysyy haluanko kuitin.

Sitäkään ei anneta käteen vaan lykätään tiskiin.

Rastatukka tulee selittämään taas jotain kassatytölle, joten sinne unohtuu kiitokset ja näkemiin.

Se oli nyt sitten tässä.

Äänestän jaloillani, ja ihan sama vaikka en enää koskaan katsoisi yhtään leffaa, niin tähän paikkaan en enää jalallani astu ennenkuin työntekijät vaihtuvat tai ymmärtävät, mikä ero on työ- ja vapaa-ajalla.

Onneksi on Canal ja google maps...työpaikan vieressä pitäisi olla Makuuni ja siellä ei vielä kertaakaan ole ollut näin outo tunnelma.