Take-out food and soul searching

Joskus pitäisi ymmärtää sanoa ääneen kun käsillä on jotain kaunista.
Sanoa ääneen,että on onnellinen ja uskoo tulevaan.
Kertoa, että arvostan ja välitän siitä, että joku jaksaa antaa aikaa...minulle, ystäville ja tälle maailmalle.

Ja sitten kuitenkin sitä taas löytää itsensä pohtimasta, että osasinko nyt nauttia siitä.
Olinko edes läsnä?
Kerroin ystävälleni vuoden vaihteessa, että en osaa olla onnellinen ahdistumatta onnellisuudesta.
Tässä jos missä mennään vikaan.
Mutta ahdistus on niin normitunne, osa jokaista päivääni, että muutos status quohon saa aikaan ahdistuksen.

Ja sitten taas palautan itseni tähän iltaan ja muihinkin iltoihin kun olen tullut kohdatuksi.
Minua on kuultu ja minut on hyväksytty.
Olen saanut jakaa ja nauttia.
Ja olen unohtanut pelätä, että tämä loppuu.

Sain yllättävän paketin ja kortin maanantaina.
Poika vuosien takaa lähetti minulle aurinkoa Suomen pimeisiin päiviin kalenterin muodossa.
'Caribbean Sun' ja kuvia pitkistä auringonkultaamista hiekkarannoista.
Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään näin kaunista.

Ja kortissa luki sitaatti Eleanor Rooseveltilta:   
“Many people will walk in and out of your life, but only true friends will leave footprints in your heart”


Voisiko se paremmin sanoa...?
Onnellisuus ilman ahdistusta tulee ystävistä...kunpa vaan osaisin kertoa sen joskus heillekin.

Kohtaamisia Kalliossa

Olipas sitten loppiainen...
Itse voisi vaikka lopettaa tissuttelun, mutta kun se on niin mukavaa ja varsinkin hyvässä seurassa.
No mutta eipä tälläkään kertaa säästytty erikoisilta kohtaamisilta Kallion baareissa.

Joskus olen miettinyt, että kyse on kohtalosta.
Että minun tehtäväni on olla juuri siinä ja kuunnella.
Olla ihminen ihmiselle vaikka onkin vapaapäivä.
Ystäväni hieman ihmetteli tätä kuinka aina saan seuraa elämän koettelemista kaupunkilaisista.
Yritin selittää sitä sillä, että katson silmiin.
Ei varmaan saisi, ja moni ei Helsingissä sitä vahingossakaan tee.
Paitsi minä.

Ensimmäisen etapin kulkija kysyi olenko poliisi.
Äänestä kuuli, että on muutama ilta ja päiväkin tullut baarissa pyörittyä.
Mutta mistä ihmeestä hän tuli kyselemään olenko poliisi.
Rivien välistä luettuna ja soperruksesta tulkittuna miehen naisystävä/vaimo ei taida pitää siitä,
että mies oli lähtenyt oluselle.
Suurin osa puheesta menikin ohi,
mutta sitten tuli selkeällä äänellä lausuttua päätös tulevaisuuden suhteen.
"Huomenna menen parturiin ja sitten selviän"
Hieno päätös.
Mutta sitten mies jo sitä perumaan ja ykskantaan toteamaan ettei taida krapulalta onnistua.
Jos sitten kuitenkin sinne parturiin pääsisi?

Paikanvaihdos, sillä aiemman yönkulkijan puheesta ei enää saanut selvää.
Rauhassa istuttiin ehkä tunnin verran kunnes lentosuukkoja heittelevä gentlemanni pysähtyi pöytämme viereen.
"Mitäs hän tilais seuraavaksi?"
Ystäväni ehdottaa French coffeeta ja luulemme jo että mies poistuu takaisin pöytäänsä.
Toisin kävi.
Elämäntarina pähkinänkuoressa.
Päivällinen entisen miesystävän ja tämän uuden kanssa.
Tanssiesitykset ja Jumalan armo tunnetun koreografin suunnittelemana.
Foninsoiton alkeet ja pohdintaa irtosuhteista.
Sitten selviää, että mies on psykiatri ja me teologeja.
Tunnustus siitä kuinka mies kokee Jumalan armon päivittäin saavansa olla homomies ja uskossa.
Homous on hänelle taakka (ehkäpä rivien välistä luettuna jopa synti) mutta armon avulla selvitään.
Protestoimme ystäväni kanssa miehen näkemystä.
Ei homoutta tarvitse armahtaa, se on osa häntä Jumalan luomaa ihmistä.
Mies alkaa itkemään.
Juon lasini tyhjäksi ja päätämme ystäväni kanssa lähteä lumituiskuun.
Mies halaa meitä molempia ja toivottaa siunausta.

Jäin illan jälkeen miettimään, että olinko vain väärässä paikassa väärään aikaan vai kuuluiko minun sittenkin eksyä juuri näihin baareihin.
Ehkä sitä omalla pienellä tavallaan yrittää kohdata ihmistä vaikka ei aina jaksaisi.
Ja toisaalta tällä voi toiselle olla isokin merkitys.

Resolutions

Vuoden vaihtuessa ihmiset ympäri maailman miettivät, mitä sitä voisikaan luvata.
Laihtuminen, muutto, tupakoinnin lopettaminen, uuden taidon opetteleminen, enemmän aikaa perheen kanssa jne. Mutta ketä varten me näitä lupauksia oikein teemme? Itseämme vai muita?
Ja entä jos en voi pitää lupaustani niin miten minulle käy?
Ja jos pitäydyn siinä mitä lupasin, saanko palkinnon?

Voitaisiinko kuitenkin lupausten sijasta puhua suunnittelusta? Tai unelmista?
En tiedä saanko graduni valmiiksi vuonna 2011, mutta unelmoin siitä.
Tahdon saada sen valmiiksi ja tiedän, että yritän.
Mutta, että lupaisin.
En osaa luvata jotain, jos en pysty pitämään lupaustani.
Tiedän kuitenkin, että jos saisin sen valmiiksi niin se edistäisi muiden unelmieni toteutumista.

Filosofian maisteri pääaineena Pohjois-Amerikan tutkimus.
Vaatii ainakin neljän kurssin onnistunutta läpäisyä, että voin edes hakea maisteriohjelmaan.
Teksasilainen professori, joka osaa vaatia, mutta samalla haastaa ajattelemaan.
Aivan kuten Kuolleiden runoilijoiden seurassa, on hän saanut minut tavoittelemaan unelmiani.
Tiedonhalua ja innostusta, sitä uskallan luvata.
Toisaalta lupauksen tielle voi nousta esteitä töiden ja gradun muodossa.
Mutta tätä minä haluan.

Sitten on se jota en todellakaan pysty lupamaan.
Vai onko kyse uskalluksesta?
Enemmän aikaa ystäville.
Viimeksi kun kävin lääkärin puheilla hän käski minun hankkia elämän itselleni.
Ei kuulemma kukaan voi vain opiskella ja tehdä töitä.
Niin, mutta kun se on niin mutkatonta.
Ja ei tarvitse etsiä ymmärrystä ja selittää valintojaan.
Voi vain olla juuri sellainen kuin on.
Tosin yksinäisyyskin on vaikeaa.
Ehkä siis taustalla onkin jotain muuta, joka pitäisi selvittää.
Jos siis kuitenkin lupaisi yrittää päästä jyvälle, hankkia elämän ja viettää enemmän sitä aikaa ystävien kanssa.

Olikohan tässä kaikki?
Ei varmaankaan, mutta ehkä on viisaampaa jos ei aseta liikaa tavoitteita ja toiveita.
Voi jopa parhaassa tapauksessa yllättyä.
Ja uskoa minulla ainakin on, että tämä vuosi tuo mukanaan jotain suurta.