että olisin olemassa edes jossain.
Kirjasimina bittiavaruudessa.
Olemassa tietokoneen ruudulla.
Seisoin yhtenä päivänä valehtelematta puolituntia liikennevaloissa ja katselin ihmisiä.
Mietin kaikkea ja sitten siinä samassa en yhtään mitään.
Elämä näyttäytyi kuvina, jotka olisin halunnut vangita ja tehdä siitä jotain kaunista ja vaikuttavaa. Kamera oli kotona, joten en tehnyt.
Jokainen päivä on yhtä ja samaa: töitä ja sitten vähän opintoja.
Herään heikkoon kajastukseen ja nukahdan pilkkopimeään.
Näiden kahden väliin mahtuu arkea ja niin monia ihmiskohtaloita joista haluaisin oppia enemmän - Weltschmerz.
Odotus siitä, että tämäkin vuosi on kohta ohi.
Ja uusi vuosi onneksi kulman takana ja kaikki ihana.
Rahat uuteen objektiiviin, matka ja uusi tarina.
Tätä minä odotan.
