Näin pari viikkoa sitten erikoisempaa unta:
Seison Myllypuron kirkon alttarin edessä valkoisessa mekossa ja kukkia hiuksissani.
Vastapäätä minua seisoo pappi ja vieressäni mies, jonka tunnistin yhdeksi pojaksi lukioajoilta. Tunnen selässäni ainakin 100 ihmisen tuijotuksen ja kuulen etäisesti vanhempien ihmisten onnenniiskaukset. Olen selkeästi havahtunut tilanteeseen, jossa minun tuli vastata ehkä yhteen ihmisen elämän tärkeimpää kysymykseen: Tahdotko?
Kaikinpuolin puitteet vaikuttavat kauniilta, on perhettä ja ystäviä paikalla ja olen vielä kaiken lisäksi kirkossa Jumalan silmien edessä tekemässä lupausta.
Ongelma vain on se, että en rakasta tätä miestä. En sitten yhtään.
Ei ole perhosia eikä muitakaan hyönteisiä vatsassa kun katson häntä vaikka hän on ihan mukava.
Miten siis voisin naida hänet?
En voi tässä tilanteessa valehdella Jumalalle enkä itselleni, mutta en myöskään voi peruuttaa häitä.
Yhtäkkiä huomaan, että olenkin jo vastannut myöntävästi ja kävelen pois alttarilta rouvashenkilönä. Minut valtaa pakokauhu, ei tämän näin pitänyt mennä!
En ole voinut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jota en kerta kaikkiaan rakasta!
Sitten hääjuhlat jatkuvat Myllypuron metsissä pussikaljalla ja minä mietin, että tässä se elämä nyt on. Ei tule matkoja maailmalle, ei kaunista kotia eikä mitään muutakaan.
Elämä on pussikaljaa!
Herään onneksi unestani.
Jään kuitenkin pohtimaan voisiko näin käydä todellisuudessa?
Onhan monet avioliitoista enemmän tai vähemmän onnellisia ja perustuvat järkiratkaisuille.
Kävi vahinko. En halua kuolla yksin. Avioliitto on ainoa oikea tapa. Tahdon päivän prinsessana.
Tarvitsen edustusvaimon/ilmaisen palvelijan.
Syitähän on monia.
Järkevä ihminen myös valitsee sellaisen joka rakastaa häntä enemmän kuin hän sitä toista.
Ettei käy hullusti ja päädy itse jätetyksi. Erohan on kuin pieni kuolema.
En oikeasti haluaisi ajatella näin, mutta joskus tämä tuntuu tässä kyynisessä maailmassa todella väistämättömältä.
On helpompaa olla uskottava kun on kihloissa/naimisissa.
On todiste siitä, että on onnistunut elämässään sentään jossain.
Ja on yhteiskuntakelpoinen.
Itse silti vielä haluaisin uskoa johonkin suurempaan.
Rohkeuteen heittäytyä virran vietäväksi silläkin uhalla, että voi käydä huonosti.
Ehkä tämä on se, joka estää minua saavuttamasta mitään sen suurempaa.
Onko järki käyttökelpoisempaa kuin tunteet?
En osaa sanoa, enkä haluakaan tietää sitä juuri nyt.
Mutta nämä asiat ovat silti ajankohtaisia.
Olenhan jo siinä iässä, että voisin yhtä hyvin ollakin naimisissa.
Tämän huomaa varsinkin töissä kun asiakkaat eivät neidittele.
Ja sormuksen pudotessa lattialle asiakas käskee pitämään parempaa huolta vihkisormuksista.
Tai kun hyvä ystävä mainitsee harkitsevansa avioliittoa, mutta haluaa että häneltä kysytään, koska hän haluaa pitää kiinni perinteistä.
Hyvä niin, kyllä minäkin haluaisin.
Tai kun katselee muutamankin ystäväpariskunnan mukavan arkista ja leppoisaa yhdessäoloa.
Tai kun kuulee entisen tuttavuuden rengastaneen uraohjustyttöystävänsä 900 euron sormuksella. Tämä varsinkin saa ajattelemaan, että ollaanko tässä harkitsemassa järkiliittoa, vai onko kyse yhteiskuntakelpoisen aseman saavuttamisessa?
Oli miten oli, tällaista tänään.
