Olen taas viettänyt tämänkin viikonlopun suhteellisen yksin ja elokuvia katsellen.
Pelottavaa.
Tuntuu kuin elämässäni ei olisi muuta tarjolla kuin yksinäisiä iltoja, kun kaikki muut ovat kotona pienissä parisuhteissa ja perhepotreteissaan.
Onko tämä se mihin on pyrittävä vai olenko ymmärtänyt asian täysin väärin?
Katsoin viikonloppuna kaksi Julia Robertsin elokuvaa.
Toinen niistä, Pretty Woman, on ollut lapsesta saakka yksi lempielokuvistani.
Pysähdyin tänään ensimmäistä kertaa miettimään miksi näin on?
Elokuvan tarina on suhteellisen yksinkertainen 1990-luvun tuhkimotarina.
Ehkä siinä on juuri se juju, että tämä elokuva on jatketta sille sadulle, jota kuuntelin satukasetilta kun en saanut vielä valvoa kovin myöhään, että olisin voinut katsoa aikuisten elokuvia.
Prinsessa Vivian saa prinssinsä ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Näin minäkin kuvittelin, että minulle kävisi.
Tulisi prinssi jos toinenkin joka valkoisessa limusiinissaan tulisi ja veisi pois.
Vastoinkäymiset voitetaan ja rakkaus on vahvin kaikista.
Toinen katsomistani elokuvista oli Eat Pray Love, jossa eronnut nainen haluaa muuttaa elämänsä.
Olisiko tässä voinut olla prinsessa Vivian vuosia myöhemmin kun hän vihdoin tajusi, etteivät sadut kestäkään ikuisesti?
Elokuvan sanoma oli sinkkunaiselle mieltä kohottava, sillä yksin oleva nainenkin näköjään pärjää.
Oppii uuden kielen, löytää sisäisen rauhan ja uskaltaa.
Petyin kuitenkin elokuvan loppuratkaisuun, jossa kaikki unelmat jätettiin taas miehen vuoksi.
Okei, siis kyseessä oli Javier Bardemin esittämä eronnut mies, joten ehkä se voidaan tämän kerran katsoa sormien läpi, mutta kuitenkin tarina ei loppujen lopuksi eronnut Pretty Womanista mitenkään.
Naisen todellinen onni on siinä, että hän löytää elämänsä miehen.
Miksei meille näytetä sellaisia elokuvia,
jossa yksinäinen nainen löytäisi elämälleen tarkoituksen ilman miestä?
Eikö se ole mitenkään mahdollista?
Katsoisiko sellaista elokuvaa kukaan,
kun kaikki maailman naiset on muutenkin aivopesty uskomaan satuihin?
Olisiko tällainen elämä liian lähellä totuutta, että se ajaisi naiset ennemmin epätoivoisiin tekoihin kuin saisi heidät rohkaistua yrittämään elämää yksin?
Ehkä näin on...ja yllättävää on myös, että olen tämän viikonlopun aikana saanut oppia, että ystäväni joka on aina edustanut minulle esikuvaa naisesta, joka pärjää omillaan ja kukoistaa,
onkin rakastunut ja on sen vuoksi paremmassa iskussa kuin koskaan.
Älkää ymmärtäkö väärin, sillä en voisi olla enemmän onnellinen hänen puolestaan,
mutta lähestyn silti omassa elämässäni syvän kuilun pohjaa kun mietin, että miten minulle käy?
Kuka nyt toimii esikuvanani?
Kun ei ole Julia Robertsin valloittavaa hymyä, kauniita hiuksia, bambi-silmiä, timmiä vartaloa ja häikäisevää huumorintajua on ymmärrettävä, että tämä satu ei saa onnellista loppua.
Tahtoisin kuitenkin toivoa.
Elokuvan tai jonkun todellisen ihmisen muodossa, että yksinkin pärjää ja voi olla onnellinen.
Toinen vaihtoehto on muuttaa sukupuolta,
sillä jostain kummasta syystä nämä normit ja sadut eivät koske miehiä.
Tai sitten on voitettava tämäkin este yksin ja pohdittava, että mikä minun unelmani on?
