Something Borrowed

Olen ollut ajatuksissani viime aikoina.
En ole nukkunut ja päässäni pyörivät samat levyt.
Ystäväni totesi minulle tänään, että olen kuin Ginnifer Goodwin siinä elokuvassa.

Kaikki lainassa.
Onni ja hetkittäin miehet.
Mikään ei ole omaa, mutta en tiedä osaisinko edes omistaa.
Vaatisi vastuuta ja osaan kantaa sitä toisten puolesta mutta miten ne omat asiat?
En halua tuhrata nimeäni tussilla nimilappuun.

Olen olemassa muita varten.
Kuuntelen kaikki kauneudet ja latteudet.
"Oletko leikannut hiuksesi...näytät jotenkin erilaiselta"
"Miksi kanssasi on niin helppo olla?"
"Onko väärin tyytyä jos tuntuu liian hankalalta lähteä?"
Ja minä vastaan...juuri sen mitä halutaan kuulla.
Toimin varaventtiilinä.

Olen unohtanut itseni.
Ja oli virkistävää nauraa ja nauttia jonkun ihmisen seurasta pitkästä aikaa.
Olin olemassa omana itsenäni hetken.
Tunsin, että tarjolla voi olla muutakin.
Mutta tämäkin oli vain lainattu hetki todellisuudesta.
Tuulahdus menneestä, jolloin uskalsin unelmoida paremmasta maailmasta.

Aiheutan pahennusta kommenteillani kolmekymppisten keskellä.
Olen outo, kun en halua lapsia.
Kukaan ei kuuntele ajatuksiani adoptiosta, sillä ei mikään voita omaa lasta.
Kaikki pitää tehdä alusta asti ja sen on oltava omaa lihaa ja verta.
Kommenttini tuomitsija lainaa kuitenkin vessassa puuteriani.
Se on yleismaailmallista ja hyväksyttävää

Ja kuka sanoi ettei rakkautta voi antaa lainaan?
Tai lainata toisen rakasta?
Eikö rakkauskin ole yleismaailmallista?

My Ex-Best Friend's Wedding

Reilu viikko sitten postiluukustani kolahti pysäyttävä kirje.

Vihreää kuultopaperia ja epäsiistillä käsialalla tekstattu nimi ja osoite.

Luulin, että saan myöhästyneen synttärikortin.

Pieleen meni.

Kuoresta paljastui kutsu entisen parhaan ystäväni häihin.

Tämä tuntui suurelta pilalta.

Olin vain kuukausi sitten kuullut yhteiseltä ystävältämme, että häät pidetään perhepiirissä.

Mitä tapahtui?

Ystävälläni on naamakirjassa 1781 ystävää, joten luulisi vaihtoehtoja riittävän.

Mutta ei, kutsu osui kohdalleni ja sai aikaan käsittämättömät kelailut.

RSVP oli 1.6 mennessä.

Olen tässä nyt sitten viikon pohtinut asiaa.

Miettinyt pääni puhki, miksi ihminen joka oli minulle lähin tuki ja turva, mutta päätyi pettämään luottamukseni ja lopetti ystävyytemme, kutsuu nyt minut juhlimaan naimisiinmenoaan.

Onko tämäkin vain osa operaatiota: "Kuinka loukkaan ystäviäni pahiten"

Testaako hän minua?

Yhteinen ystävämme yritti olla sovitteleva ja tarjosi vaihtoehdoksi sitä, että hän haluaa tällä hyvitellä pahoja tekojaan.

Olisi ostanut mielummin vaikka Nykin matkan.

Tai tarjonnut illallisen hyvässä raflassa.

Oli pakko viimein nostaa kissa pöydälle.

Tai ketä minä huijaan.

Hän itse otti asian naamakirjassa puheeksi, kun en ollut vielä vastannut kutsuun.

T: saitko postia tällä viikolla?

M: joo sain, kiitos vaan kutsusta. Se tosin vähän yllätti

T:oot ollut pitkään matkalla mukana

M: viime aikoina en niinkään. se ehkä siinä mietityttikin

T: on siellä sinuakin vanhempia tuttavia mukana. sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olen elämääni jakanut. voit toki vastata kutsuun ihan oman sydämesi mukaan.

M: pitää joo miettiä, kun edelleen omasta mielestä moni kysymys on vailla vastausta. 

T: niinpä

M:mutta kyllä on pakko sanoa, että en enää sinua tunne niin tuntuu jotenkin niin hassulta

T: mutta mutta.. vastaa kutsuun, kun tuntuu siltä. kutsu on ihan vakavissaan lähetetty. menen nyt nukkumaan, joten jatketaan taas tuonnempana.

End of discussion. Enkä viisastunut taas yhtään.

En tiedä onko vika minussa vai hänessä, mutta jotenkin tuntuu että meillä on kommunikaatio-ongelmia.

Tai sitten tämä johtuu siitä, että hän on mies ja minä nainen.

Tosin muiden miespuolisten ystävieni kanssa kommunikoiminen ei ole koskaan ollut näin haastavaa.

Minulla on aikaa 1 h ja 46 minuuttia aikaa päättää kantani.

Enkä tiedä yhtään mitä vastaisin.

Ehkä minä vain otan tämän(kin) liian vakavasti...