Sunnuntaina pinnan alla kytevää raivoa poliittisen erimielisyyden vuoksi.
Tuli tunne, että nyt en ainakaan kelpaa, kun äänestin Kokoomusta.
Asiaa ei auttanut edes se, että kerroin ehdokkaani olevan teologi, ystäväni ja fiksuja ajatuksia omaava nainen.
Puolue oli väärä ja se teki minusta myös väärän ihmisen.
Hyvin asiaa yritettiin vastapuolen osalta peitellä, mutta silti inho paistoi vähän liian hyvin läpi.
Olin hetkessä lokeroitu sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole enää hyväksyttävä.
Aivan kuin olisin hetkessä muuttunut jotenkin täysin erilaiseksi.
Tuntematon sotilas.
Ja silti tunsin olevani vain oma itseni.
Onneksi tilanne laukesi nopeasti, ja oksensin kotona pahan olon pois.
Maanantaina työpaikan palaverissa kohtaan työpaikkaromanssini.
Sormeen on ilmestynyt sormus, joka kiiltelee uutuuttaan.
Haluaisin onnitella, mutta kokoustilan pienuudesta huolimatta,
mies onnistuu välttelemään minua erittäin taidokkaasti.
Sattumaako?
Kokouksen päätyttyä poistun huoneesta hissille nopeasti.
Tästä huolimatta mies sekä yhteinen kollega sattuvat samaan hissiin.
Yritän moikata, että hän ymmärtää kaiken olevan kunnossa.
Minut sivuutetaan täysin.
Ehkä hän ei kuullut?
Hissi pysähtyy kolmoseen, ja yhteinen kollega ylläpitää keskustelua.
Viides kerros ja kollega jää pois.
Ennen ovien sulkeutumista ja sitä kauhutilannetta, että mies joutuisi olemaan kanssani kaksin yhden kerroksen verran on hänelle liikaa, ja hän hyppää hissistä viime hetkellä ulos ja juoksee rappuset kuutoseen. Haluan kuolla siihen paikkaan.
Maanantai-iltana käännös kuitenkin parempaan ja kotiini muodostui ylläripiilopaikka.
Piilopaikka maailman ahdistuksilta, odotuksilta ja velvollisuuksilta.
Kasuaalia keskustelua ja syviä huokauksia.
Tölkit luomuolutta ja telkkarin saippuasarjoja.
Halusin antaa enemmän, olla paremmin läsnä.
Tuntui kuitenkin siinä hetkessä, että epäonnistuin täysin, mutta yllätyksekseni tilanne oli toiselle tärkeä.
Tarjosin juuri oikeita asioita, olin oikeassa paikassa ja tarpeeksi hyvä.
Itkin jälkikäteen, koska se että minulla oli väliä, merkitsi minulle todella paljon.
Tiistaina lääkäri ja F-koodeja.
On koodi, mutta ei järkevää määritystä.
On joku vika, mutta ei tietoa sen luonteesta.
Ja sitten voi olla, että ei ole yhtään mitään.
"Oletkohan sä vain ylirasittunut ja stressaantunut?"
Niin, no eipä sitä hirveästi tule nukuttua, ja ilman kahvia en selviäisi yhdestäkään päivästä.
Tuleekohan tuo F-koodi siitä, että kaikki päästään pipit on Fucked up,
ja numero sitten määrittää kuinka pahasti?
Omasta mielestä ei ole mitään vikaa, on vain järjetöntä yksinäisyyttä, kiirettä ja lievää väsymystä unenpuutteen vuoksi.
Keskiviikkona kahvihetken yliopistolla keskeyttää mies menneisyydestä.
15 minuuttia menee omalla painollaan kivuttomasti.
Pakolliset kuulumiset, opintopisteiden vertailu ja työllistyminen opintojen jälkeen.
Sitten pommi.
Jos on 30 vee ja vielä sinkku niin kyllä sitä pitää miettiä, että mikä on vikana.
Niin, että parempi olla eronnut kuin sinkku, niin ei ole niin pahasti damaged.
Helppohan sitä on tällaisia kommentteja heitellä kultainen sormus vasemmassa nimettomässä.
Onneksi luento on alkamassa, ja juoksen pahan oloni kanssa vessan kautta luentosaliin.
Pitäkää tunkkinne.
En aio edes mainita siitä kerjäläisestä joka huoritteli minut sen takia etten antanut rahaa.
Viikkoa on jäljellä vielä muutama päivä.
Huomenna pitää jaksaa kouluttaa itseään ja muita.
Ja yrittää jaksaa pysyä avoimena ja positiivisena,
että jos ne uudet tyypit vaikka tykkäiskin musta ja mun tyylistä opettaa.
