Kiitos ja anteeksi

....tuntuu että pää räjähtää.
En jaksa kuulla enään yhdenkään miehen sanovan minulle noin.
En halua mitään säkyä (=säälikyrpää)
Vaan sitten rehellisesti kieltävän vastauksen tai kylmää olkapäätä.
Osaan olla ilmankin, ja mieluummin olenkin kuin jatkan tätä pidempään.


Ei enää mitään puolittaista, ja sen jälkeen anteeksipyytelyitä.
En halua kiitoksia siitä, kuinka hyvin hommani osaan.
En jaksa typerää ja toistuvaa keskustelua siitä, kuinka tämä ei saa toistua.
Enkä jatkuvaa vakuuttelua siitä, etten aio kertoa tyttöystävälle.


Aloitin kirjoittamisen vihaisena.
Sitten mietin uudestaan.
Leivoin kakun ja laskin stressitasoa.
Kenelle olenkaan vihainen.
Elämäni miehille vai itselleni?

Viime lauantaina oltiin iholla.
Analysoit minua ja osuit monessa oikeaan.
Pelkään kosketusta, koska en uskalla enää luottaa.
Annoit minulle päähieronnan ja kiskoit viereesi istumaan.
Teki mieli juosta pois, sulkeutua ja kadota, mutta uskalsin sittenkin sanoa ääneen,
kuinka olin aiemmin päivällä miettinyt sillalta alas ajamista.
Yllätyksekseni tämä ei ollutkaan sinulle vieras tai väärä ajatus.
Sain ymmärrystä.
Sinuakin ahdistaa tämä elämän oravanpyörä.

Mokasin herkän hetken, kun kerroin etten voisi koskaan seurustella kanssasi.
En osannut perustella miksi...vetosin vain omaan vaikeaan luonteeseeni.
Ja vasta jälkikäteen mietin, että kuinka kamalaa olisi ollut kuulla samat sanat sinun suustasi.
Olisin sen kestänyt, mutta miten on sinun laitasi.

Turhaa jauhamista siitä kuinka jännite on kadonnut, kun tästä näin avoimesti keskustellaan.
Kerrot asuntolainasta ja siitä kuinka avioliitto on vain sopimus, jonka voi halutessaan purkaa.
Olen salaa järkyttynyt, mutta en uskalla tätä sanoa ääneen.
Lapsia kuitenkin haluat ja sen perheidyllin...ja näen kasvoiltasi sen, että kommenttini lapsettomista unelmistani aiheuttaa sinulle pieniä pettymyksen tunteita.

Makaamme myöhemmin tähtilipun päällä ja kutittelen parransänkeäsi.
Toinen käteni lepää rintakehäsi päällä ja tunnen kiihtyneet sydämenlyöntisi.
Nautit tilanteesta liikaa, ja rikot tunnelman kommentoimalla, että nyt kaiken jälkeen en pelkääkään kosketusta. Vedän molemmat käteni pois läheltäsi ja mumisen jotakin epämääräistä.
Huomaat tämän ja alat puhumaan siitä, kuinka minun pitäisi keksiä itselleni joku pysyvämpi järjestely.
Ettet pidemmän päälle pysty tähän enää.

En tiedä yritätkö satuttaa vai mitä?
Ei tunnu missään, ja kerron että sopii.
Alat perumaan sanojasi ja selittelemään, että töiden ja muiden takia on niin hankalaa.
Ja ei pysty usein..ja ja ja..
Kutittelen leukaasi uudelleen.
Ollaan ihan hiljaa.
Mietin itsekseni, että ei oikeasti haittaa jos tämä jäi nyt tähän.

Sanot hiljaa vain puolittain ääneen, että miksei kukaan arvosta sinua kotona.
Ei niin kuin minä.
Ja kuinka minun pitäisi löytää joku.
Antaa mahdollisuus elämälle ja toisesta välittämiselle.
Olla yhtä hyvä jollekin, joka sen ansaitsee.

Nouset lähteäksesi.
"En voi jäädä tähän, koska tuoksun liikaa sinulta"
Ensimmäistä kertaa tajuan, että minä tuoksun jonkun mielestä joltakin...tietyltä.
Ja tämä tuoksu on liikaa.
Sanot kiitos ja anteeksi...ja minun tekee mieli heittää sinua tyynyllä.
Tunnen oloni säälittäväksi ja pieneksi...joksikin sääliprojektiksi.

Saatan sinut eteiseen.
Halaat minua ja ennen lähtöä kuiskaat:
"Ennen kuin päätät ajaa alas siltä sillalta, niin soita!"
Selkäsi katoaa pimeään rappukäytävään ja minun tekee mieli itkeä.
En anna kuitenkaan sille tunteelle tilaa.

Aamu tulee liian aikaisin ja työt odottavat.
Arki tekee kaikesta niin paljon helpompaa.
Kunnes tulee taas se hetki, että kaikki tämä on liikaa...meille molemmille.