Lukossa

Olen seurannut Iholla-sarjaa ja löytänyt siitä itseni.
Uskaltaisinpa minäkin kuvata elämääni ja kertoa avoimesti siitä miltä tuntuu.
Tämäkin päivä olisi voinut tuottaa materiaalia otsikolla: Se mikä ei tapa, ahdistaa.

Lauantaina olotila oli äitynyt niin pahaksi, etten edes kyennyt menemään ulos ovesta.
Kaikki ulkona pelotti ja ahdisti.
Auringonsäteet polttelivat silmiä,
ja parvekkeen ovenraosta sisään hiipinyt ulkoilma raasti keuhkoja.
Tuntui, etten pystynyt hengittämään.
Pää melkein halkesi kivusta.

Tsemppasin sunnuntain, ja vaeltelin lounaan jälkeen pitkin merenrantaa.
Teki mieli kahlata syvyyksiin.
Mutta se, että vesi oli vapaana toi tilanteeseen jotakin lohdullista.
Talven kahleet olivat poistumassa.
Mietin, että kenelle soittaisin.

En nukkunut yhtään.
Kiertelin yöhuntuun kietoutunutta asuntoani ympäriinsä.
Löysin pimeyden kätköistä kirjoituksia, jotka olin unohtanut.
Toiveita, että minusta tulisi jotakin tärkeää.
Ja juuri nyt tuntuu siltä, etten ole mitään.
En pystynyt pitämään kiinni mistään.
Ei valmistumista, ei ylennystä.
Miksi tämä ottaa juuri nyt näin koville?

Aamuyön tunteina lasken minuutteja, että aurinko vihdoin nousisi.
Hesarikaan ei tule, koska on pyhä.
Vietän 2 päivää Pariisissa.
Aamukahvin jälkeen tuntuu siltä, että tänään jaksan taas.

Jos mä kuolen nuorena-kappale tulvii autostereoista.
Itku saa otteensa minusta, ja Itäväylä muuttuu sumuiseksi.
Pysähdyn itkemään bussipysäkille, sillä vaikka auton pyyhkijät toimivat,
en saa omia tulvaporttejani sulkeutumaan.

Yritän kertoa ahdistukseni määrästä, mutta se ei herätä toivottua reaktiota.
Tunnemuistini palauttaa minut öiselle kadulle.
Minulla ei ole oikeutta olla hajalla ja valittaa.
Minun pitää olla vahva.
En osaa paremmin sanoa, että juuri nyt tarvitsisin kuuntelijaa.
En taida ansaita sitä.

Osaan vain paeta.
Annan veden valua suihkussa.
Se peittää hyvin kyyneleet.
Avunhuudot ja hengenahdistuksen.
Kynsin kaikki vanhat arvet ja ruvet rikki, aivan kuin todisteeksi siitä, että oikeasti sattuu.
Niillä joilla on musta silmä tai jalka poikki saavat sympatiaa, sillä vammat ovat fyysisiä.
Mutta kuinka käy niiden, joiden sielu on riekaleina?

Tunnin jälkeen kuulen taas lukkojen napsahtelevan kiinni.
Kaikki on lokeroitu kauniisti sivuun.
Mitään kipua ei koskaan ollutkaan.
Otan muutaman päivän etäisyyttä kaikesta ja elämä taas jatkuu.