Ei se kahvin juominenkaan niin helppoa ole kuin luulisi.
Siis ainakaan vanhemman sukupolven kanssa.
Tapahtui tänään kahvipöydässä vanhempieni luona:
Enoni vaimoineen kahvittelemassa....
Tarjolla kakkua, pullaa, pikkuleipiä sekä tietysti kahvia.
(Olen poikkeustilanteen takia vastuussa kaikesta.)
Istumme pöytään, johon kaikki on katettu valmiiksi.
Ja siis ei mitään muumimukeja...vaan siis hienot Villeroy&Bochin kupit.
Ensimmäinen ihmetys....miksi pitää olla hienot kupit? Mitä vikaa on Arabian astioissa? Tai siis mukeissa yleensä?
Tuon kahvipannun pöytään ja lasken sen pannunalustalle.
Odottava hiljaisuus laskeutuu kahvipöytään.
Rikon sen selittämällä, mitä kahvipöydässä on tarjolla.
Hiljaisuus jatkuu.
Mitä helvettiä?
Just - siis kahvihan pitää tarjoilla. Kuinka saatoinkaan unohtaa?
Siis kyllä minä toisinaan tarjoilen kahvin ihan luonnostaan, mutta jos pitää painottaa kahvipöydässä tapahtuvaa seurustelua, niin kyllä jokainen osaa ottaa itse kahvinsa.
Kahvi kaadettuna kupeissa.
Maitoa ja sokeria, anyone?
Jutellaan säästä ja muusta...
Miksei kukaan koske tarjolla oleviin pulliin ja kakkuihin?
Hitto...
Pitää tyrkyttää, tietysti.
Hermothan tässä menee.
Sitten tärkeä kohta, jossa on helppo mokata.
Pitää tietää milloin tarjota lisää.
Saan pahan katseen, koska kysyn liian aikaisin.
Kaikkien kahvipöydässä olevien kuppien pitää olla tyhjiä ja vasta sitten voi alkaa täyttämään kuppeja uudestaan.
Jatkamme kahvinjuontia ja kahvihetken päättyessä huokaan helpotuksesta, että se on nyt ohi.
Miksi tästä pitää tehdä näin vaikeaa?
Siis on toki kiva juoda kahvia hienosti, mutta minusta se kuuluu ainoastaan juhlaan ja niihin hetkiin, kun syödään hienosti ulkona.
Turha snobbailu saa minut pahasti kaipaamaan rakasta muumipeikko ja niiskuneiti- mukiani, johon osaan itse kaataa kahvini ja itse ottaa kahvileipää käskemättä.
No comments:
Post a Comment