K-I-S-S-I-N-G

Tulipa tuossa eräänä iltana puhetta suutelemisesta, ja rupesin sitten jälkeen päin miettimään asiaa. Kaikki varmasti muistavat ensimmäisen suudelmansa...(ja sama on tietty ekan kerran kanssa), ja jossain määrin aika myös kultaa muistot. Ensimmäisen oikean suudelman sain (ja tähän ei siis lasketa niitä pienenä pusuhipassa saatuja muiskuja) ensimmäiseltä "poikaystävältäni". Se oli ihan kauheaa, kaveri ei todellakaan osannut suudella....sen huulet jotenkin tärisi, ihan kuin se olisi jännittänyt niitä jatkuvasti, ja meinasin tukehtua sen kieleen, jota niin ahkerasti tungettiin kurkkuuni. Siitä oli Hollywood suudelma kaukana, ja järkytys suuri. Kaveri olisi tietenkin halunnut mennä loppuun asti, mutta minä fiksuna tyttönä päättelin, että jos se on noin huono suutelija, niin ei siitä ole sängyssäkään mihinkään. Kun en antanut, niin seuraavana päivänä minut "jätettiin".
Onneksi en tästä ikävästä ensi kokemuksesta lannistunut...vaan jatkoin innokkaasti suutelemista...jos nyt näin voi sanoa, ja onneksi sillä mahtavia suutelijoita on tielleni sattunut vuosien varrella. Monet suudelmat naurattavat, niin kuin se kerta jolloin suutelukumppanini jauhoi purkkaa ja kaikki maistui aivan spearmintiltä (hirveän morkkiksen takia en pystynyt syömään jenkkipurkkaa vuoteen)ja monet suudelmat myös saavat mielen haikeaksi, niin kuin se kerta, jolloin hyvästelin pojan jota olin pahasti loukannut.
Mutta tämän kaiken muistelemisen keskellä päädyin lopulta ajatukseen, että suuteleminen on ehkä intiimeintä, mitä kahden ihmisen välinen kosketus voi olla, sillä ihminen pystyy seksiin sellaisen ihmisen kanssa joka ehkä ei vastaa unelmien täyttymystä, mutta ketään joka ei millään miellytä, ei voi suudella, sillä sitähän voi vahingossa vaikka oksentaa....