TK

Teologian kandidaatti.

190 op

Iloinen ihminen ja valmistuminen lähestyy.

Saavutus tämäkin.

Odotus

Pitkän hiljaiselon jälkeen päätin kirjoittaa tänne jotain,

että olisin olemassa edes jossain.

Kirjasimina bittiavaruudessa.

Olemassa tietokoneen ruudulla.

Seisoin yhtenä päivänä valehtelematta puolituntia liikennevaloissa ja katselin ihmisiä.

Mietin kaikkea ja sitten siinä samassa en yhtään mitään.

Elämä näyttäytyi kuvina, jotka olisin halunnut vangita ja tehdä siitä jotain kaunista ja vaikuttavaa. Kamera oli kotona, joten en tehnyt.

Jokainen päivä on yhtä ja samaa: töitä ja sitten vähän opintoja.

Herään heikkoon kajastukseen ja nukahdan pilkkopimeään.

Näiden kahden väliin mahtuu arkea ja niin monia ihmiskohtaloita joista haluaisin oppia enemmän - Weltschmerz.

Odotus siitä, että tämäkin vuosi on kohta ohi.

Ja uusi vuosi onneksi kulman takana ja kaikki ihana.

Rahat uuteen objektiiviin, matka ja uusi tarina.

Tätä minä odotan.

Gender balance

Ystäväni viittaa toistuvasti puheissaan gender balanssiin...

sen olemassa oloon tai puuttumiseen.

Mitä ihmettä?

Mikä ihmeen gender balance?

Otetaan 20-something urbaani sinkku naisihminen.

Hänellä on luonnollisesti naispuolisia ystäviä, ehkä se yksi pakollinen gayfriend ja sitten on niitä heteromiehiä, jotka toimivat gender balanssina.

Nämä miehet tasapainottavat sen päivittäisen/viikottaisen miehen tarpeen.

Ja siis en nyt puhu mistään seksistä.

Tämän viikon aikana olen kuitenkin huomannut, että tämä ei ole ehkä sittenkään täysin ongelmatonta. Siis tämä gender balanssin ylläpitäminen.

Miesten ja naisten väliset ystävyyssuhteet kun eivät ole niitä mutkattomampia.

Let me elaborate:

Työkaverit:

• jos naisella on miespuolinen kollega, jonka kanssa hän tulee hyvin juttuun on tämä toimiva suhde siihen pisteeseen asti kunnes nainen lakkaa tavalla tai toisella alistumasta. Tämä suhde elää sillä, että naisen tehtävänä on kunnioittaa ja ihannoida ylempänä olevaa miestä kuin isäänsä konsanaan.
• jos taas nainen on ylemmässä asemassa ei syvemmät suhteet miesten kanssa ole mahdollisia. Naisen on oltava tiukasti pomo, vaikka hän haluaisikin lähteä mukaan miehiseen huulen heittoon. Muuten eivät työt tule hoidetuksi, jos nainen ei ole nalkuttava ämmä. Näin ainakin matalapalkkaisissa ammateissa. Tiedä sitten häntä, että miten Nokialla.
• jos taas mies sekä nainen ovat suhteellisen samassa asemassa perustuu syvempi suhde seksuaaliseen vetovoimaan...tasolla tai toisella. Toinen joko miellyttää kovasti silmää tai on muuten vain todella hurmaava persoona. Tämän keskinäisen flirtin ei kuitenkaan tarvitse ikinä johtaa mihinkään, mutta sen olemassa olo mahdollistaa syvemmänkin ystävyyssuhteen.

Opiskelukaverit:

• heidän kanssaan tullaan toimeen ilman mitään vetovoimaa, sillä yhdistävä tekijä (opiskeltava aine) sekä mahdolliset muut yhteiset intressit saattavat luoda hyviäkin ystävyyssuhteita.
• näiden miespuolisten tuttavuuksien ongelma on yleensä siinä, että heitä ei koskaan tapaa kampuksen ulkopuolella, koska he aina kuvittelevat että jos naispuolisia opiskelukavereita tapaa muualla on automaattisesti siirrytty astetta syvemmälle. Väärin! Välillä tekisi mieli hakata päätä seinään tämän asian takia...eikö kukaan enää katso amerikkalaisia college-elokuvia. On jätkäporukoita...totta, mutta myös niitä sähäköitä mimmejä, jotka ovat raivanneet tiensä ja voittaneet porukan luottamuksen.
• kuitenkin on huomattava, että yleensä opiskeluaikana solmittuihin miespuolisiin ystäviin törmää myöhemmin ja he ovat aina mukavaa jutteluseuraa...kunhan puhutaan oikeasta asiasta.

Lapsuuden ystävät, koulukaverit yms.

• nämä suhteet ovat niitä monimutkaisimpia. Näissä on nimittäin vuosien tuntemus ja tunteet mukana.
• miespuolisista ystävistä tulee kuin veljiä....vaikka toisinaan on päädyttykin tekemään jotain sellaista mitä veljet ja siskot eivät normaalisti tee. Tästä huolimatta he ovat luotetuimpia ja arvostetuimpia, koska he antavat aina rehellisen arvion tilanteesta kuin tilanteesta.
• ongelmat tulevat sitten tyttöystävissä...siis näiden miespuolisten ystävien tyttöystävissä.Kun nämä miespuoliset ystävät alkavat seurustella käy meille sinkkunaisille huonosti. Sillä he eivät enää tarvitse elämäänsä gender balanssia. Kaikki aika menee tyttöystävälle ja jos vielä oikein ilkeän tytön on vierelleen löytänyt ei tämä edes salli toista läheistä naista rakkaan miehensä reviirille.

Tähän viimeiseen osioon olen erityisen pettynyt.

Kaikki läheisimmät miespuoliset ystäväni ovat tehneet katoamistempun.

Ja kauan pääni puhki mietittyäni en voi ymmärtää syyksi muuta kuin juuri nuo tyttöystävät. Mutta kuka sitten tuo tasapainoa minun elämääni? Ja haluanko sitä enää, jos minun täytyy jatkuvasti pelätä potentiaalisen tyttöystävän ilmestymistä kuvioon.

Eikö kukaan mies voisi olla minun ystäväni rakkaussuhteistaan huolimatta?

Sillä jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä minä voin kuunnella huolia ja murheita kun tyttöystävällä on 'ne päivät' tai muuten mieliala heittelee, mutta kuka lupaisi käydä silloinkin kun parisuhde on yhtä smooth sailingia? Siis oikeasti!

Syksy

Haistatteko sen?

Se tuoksuu jo...syksy.

Illat pimenevät

ja halu käpertyä vilttiin kuuman teemukin kanssa tulee ajankohtaiseksi.

Arki alkaa ja huvia on vähän.

Tämä on hieman väärin.

Viime vuonna oli paljon.

Ollapa joku jonka kanssa jakaa syksyn lehdet ja sateet.

Kuiskaisin hiljaa:

tästä minä pidän...mutta vain hetken.

On niin erilaista, että juuret ovat irronneet.

Kuka minä olen ja mistä tulen?

Kenelle minä kuulun ja kenen joukoissa seison?

Kuka oikeasti on minun ystäväni?

Mitä minä todella haluan tulevaisuudeltani?

chicas y maletas

Taas on tullut lähdön aika.

Liput ja passi odottavat pöydällä ja reppu pitäisi vielä pakata.

Pikainen ostos majapaikan emännälle ja aspiriinia...just in case.

Ja kaksi tuntia Almodovaria saa ajattelemaan.

Olen tehnyt vastaavan matkan 17-vuotiaana.

Silloin en malttanut odottaa, että pääsisin matkaan.

Laukut oli pakattuna jo päiviä ennen.

Nyt on kuitenkin toisin.

Jännittää ja pelottaakin.

Innostus ja epäilys sekoittuvat keskenään vatsanpohjassa.

Mistä moinen muutos?

Luulisi, että vanhempana olisi varmempi ja uskaltaisi enemmän.

Olisi aikuinen.

Mutta ei.

Ehkä silloin 17-vuotiaana ei osannut pelätä mitään.

Ja muutenkin.

Sitä kuvitteli, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin matkusta yksin.

Sitten tulisi ystävät ja poikaystävät...ja lopulta häämatka ja perhelomat.

Eipä tullut. On uskallettava yksin.

Koulujen alkaessa tulee lähes 20 vuotta täyteen yksinoloa.

Ei ollut iltapäiväkerhoja eikä muutakaan.

Iltapäivästä ilta seitsemään ei ollut muuta kuin yksinäisyyttä.

Piti pärjätä.

Ja pitää edelleen.

Koska tahdon nähdä ja kokea.

Tuntea tuulen ja auringon poltteen ihollani.

Tutustua toisiin yksinäisiin ja kuulla heidän tarinansa.

Katsoa auringonlaskuja ja nousuja...vaikka yksinkin.

Lento lähtee aamukahdeksalta.

Olen valmiina.

500 €

No niin, tämän täytyy olla taas joku testi.

Inboxiini kolahti seuraava viesti 45-vuotiaalta etelä-savolaiselta mieheltä:

"vietä kanssani ensi yö niin korvaan sen sinulle 500 eurolla. Olen tosissani eikä tämän ole tarkoitus loukata sinua. Kaipaan vaan niin naisen lämpöä ja halua tuottaa mielihyvää sinulle. Olen siisti luotettava ja asillinen mies ehdotuksestani huolimatta"

Pete

Ja junaliput etelä-Savoon maksoivat...?

Ei kai tässä muuta voi sanoa kuin että 500 tarjottu

tarjoaako kukaan lisää, sillä nyt on kuitenkin laatutavarasta kyse...harmi olis jos noin halvalla lähtis.

Siis ihmiset 500 euroa...kyllä nyt jos sieltä pitäisi tulla korotuksia...

No significant other at 26 equals crazy

Siis kertokaapa minulle yksi asia.

Miksi juuri tänään käymässäni psykologisessa testissä oli vähintään 50 kysymystä, jotka käsittelivät minun ja kumppanin välistä suhdetta ja kuinka siinä toimin?

Jos tilanne on sinulle vieras niin kuvittele kuitenkin tilanne todeksi...jaahas.

No kuvitellaan.

Riitelette puolisosi kanssa A) sinä annat anteeksi B) puolisosi oli sittenkin oikeassa.

Mitä tähän sitten vastaamaan...C) none of those.

Ymmärrän sen, että on enemmän kuin normaalia (ja siis mikä todella on normaalia loppujen lopuksi) että ihmiset pariutuvat elämässään, mutta miten se tulee vaikuttamaan minun tulevaan ammattiini jos en seurustelekaan koskaan enkä mene ikinä naimisiin.

Olenko siis epänormaali vai jopa hullu?

Psykologin haastattelussa sain noottia siitä, että elämäni on todella työntäyteistä.

No, mitä muuta sitten.

Yrittäisi itse elää koko elämänsä sinkkuna ja miettisi sitten,

että mistä sitä hakee sisältöä elämäänsä.

Ja ihan tiedoksi, että kyllä minunkin elämääni mahtuu muutakin kuin töitä ja opiskelua.

Mitkä ovat tulevaisuuden näkymäsi 5 vuoden kuluttua?

-No perhe olis kiva, asunto mulla on jo.

Mutta jos sitä ei tule niin ura ulkomailla. Ai, sulla on siis useampia suunnitelmia?

Daa...no eikö ihmisillä sitten yleensä ole?

45 e ei ruokaa, ei vettä, ei kahvia ja vino pino papereita sekä ahdistava haastattelu ja puhe.

Tämän perusteella sitten arvioidaan olenko pätevä.

No, ainakin tuli selväksi, että se on näköjään pakko pariutua jos haluaa olla yhteiskunnan silmissä nk. normaali. Plääh.

Picture of the Week

Hihhei ja valokuvat...

helpommin tehty kuin postattu.

Koska kaikki maksaa ja on muutenkin hankalaa, niin taidonnäytteeni julkaistaan yksitellen.

Siis puhun valokuvistani. Ja pah taiteesta.

Mutta yritystä kyllä on...ja ehkä sen jonkun tunteen tavoittamista.

Flickr saa ladata vain tietyn verran kuussa ja tänne kuvien lataaminen on hidasta, joten viikon kuva löytyy tulevaisuudessa täältä...siis jos ketään kiinnostaa :)

Lupaan päivittää sitä säännöllisen epäsäännöllisesti...

ja kun kuvien julkaisuun löytyy parannus lupaan ilmoitella siitä asiasta kiinnostuneille.

Avomikä?

Olen varmasti ainoa ihminen maan päällä, jota tämä asia ärsyttää.

Päätin silti kirjoittaa tästä, koska tässä kuussa on näköjään muutenkin pohdittu pariutumista ja parisuhteita. Kyse on siis eräästä termistä, josta tuli todella kuumaa kamaa 90-luvulla (oikeasti kai jo 70-luvulla) ja sen suosio kasvaa edelleen.

Avopuoliso. Huom. siis ei aviopuoliso vaan avopuoliso.

(Tämä oli muuten tärkeä huom. koska allekirjoittanut on toisinaan vähän lukihäiriöinen ja aiheuttaa noloja tilanteita, kun ei osaa lukea oikein)

Mikä sitten on avopuolison määritelmä...siis todellinen sellainen?

Harmikseni en ole juristi, enkä muutenkaan perehtynyt sen kummemin tähän ihmeelliseen kahden ihmisen väliseen sopimukseen yhteisestä suhteesta, joka ei kuitenkaan ole avioliitto eikä seurustelusuhde.

Sen kuitenkin tiedän, että se ei ole siviilisääty, vaikka monet lomakkeet jo näin väittävät.

Eikä se velvoita kumpaakaan avoliiton osapuolta olemaan elatusvastuussa.

Perintöasioissakin ymmärtääkseni avoliitossa elävät ovat aika heikoilla hangilla.

Itse asiassa ainut virallinen yhteys, jossa avopuolisot rinnastetaan aviopuolisoihin on työpaikalla...ja silloinkin aina ikävissä merkeissä kuten hautajaiset, joihin on lupa osallistua.

Toinen taho, joka tulee mieleen on ehdottomasti Kela. Heille kaikki eri sukupuolta olevat ja

samalla jääkaapilla käyvät ihmiset ovat suhteessa ja täten elatusvelvollisia.

Kumma juttu.

Oli miten oli, ei ymmärrykseni riitä käsittämään tätä kirjoitusvirheliittoa.

Saatan olla liian vanhoillinen ja tiukkis.

Ehkä siinä yksi syy siihen, etten elä minkäänlaisessa liitossa.

Mutta ihmetyttää silti, milloin tyttö/poikaystävä muuttuu avopuolisoksi?

Silloin kun mennään kihloihin?

Harvemmin näin.

Monet tutuistani käyttävät termiä, koska se kuulostaa vakavammalta...siis häh?

Miten avopuoliso on vakavampi kuin ystävä...monet ystävyysuhteethan voivat kestää eliniän.

Ja kihloihin mentyähän puolisoaan saa ihan luvan kanssa "haukkua" kihlatuksi.

Ja siitä sitten luonnollisena jatkumona vaimoksi tai mieheksi.

Ehkä kysymys onkin pelkuruuden peittämisestä.

On keksitty termi, jolla välttää vastuu ja seuraamukset.

Ei haluta tehdä peruuttamattomia sitoutumuksia, koska tiedossa voi olla jotain parempaa.

Ja anteeksi nyt vain, mutta miksi tämä on enemmän kaksilahkeisten ongelma, vai olenko täysin väärässä?

Ystävääni lainaten, niin monelta puuttuu munaa yksinkertaisesti kosia ja mennä naimisiin. Uskokaa tai älkää, niin moni nainen suostuisi jos heiltä vain joku kysyisi.

Termiä en voi poistaa, eikä mitään muutakaan ole tehtävissä.

Ehkä olen kuitenkin saanut mielipiteeni julki....ja vielä tähän loppuun haluaisin painottaa uskallusta elämään ja sen elämän jakamiseen toisen kanssa täysillä.

Sillä kuka määrittää sen mikä on todella parempaa,

ja missä ovat takuut että yhtään parempaa on edes tulossa.

Lights! Camera! Work!

Tämä on ollut aivan hullua.

Mikä siis?

No kahdessa toimipisteessä häärääminen ja edes takaisin ravaaminen.

Peukku alaspäin ja en suosittele.

Kesä on kuitenkin aina jännittävää aikaa, sillä ilmassa on odotusta...siis syksyn.

Ja sen mitä syksy tuo tullessaan.

Jäin tuossa yhtenä päivänä miettimään, että työpaikkani on aivan kuin reality-sarja...ja välillä todella huono sellainen. Ja sanotaan näin, että tämä mielenkiintoinen taloudellinen tilanne vain lisää jännitystä ja 'katsojalukuja'

Yhteen ja samaan paikkaan on tuotu erilaisia ihmisiä.

Jokaisen tausta on toinen toistaan mutkikkaampi...on korkeasti koulutettuja ja niitä joilla on vielä vasta lukio suoritettuna. Ja niitä, jotka ovat pärjänneet elämässä ilman minkäänlaista koulutusta. Näille ihmisille annetaan erilaisia työtehtäviä ja katsotaan kuinka he suoriutuvat niistä. Kuka ottaa johtajan aseman ja kuka alistuu. Kuka on luova ajattelija ja kuka tehokas suorittaja. Lusmuilijat ja väliinputoajat äänestetään pian pois, sillä ryhmässä on tultava toimeen ja sooloiluun ei ole varaa kenelläkään.

Kuinka sitten edetään työpaikalla. Suoraan sanottuna kiltteyteen ei ole varaa.

Korjaus..siis pitää olla kiltti, tai oikeammin miellyttävä, että mahdollisimman moni pitää sinusta, mutta samalla on oltava ovela ja nopea käänteissään. Tämä siksi, että lisätuntien ja siinä samassa palkkion metsästäminen on rumaa puuhaa. Ja tässä olen aina ollut huono, koska totuus on, että olen liian kiltti ihminen.

Työpaikallakaan ei vältytä skandaaleilta ja juoruilta. Milloin kenelläkin on ollut sutinaa kenenkin kanssa ja kuka päätyi pikkujoulujen jälkeen kenenkin luokse yöksi. Miksi joku osasto kärsii jatkuvasti työntekijäpulasta, toinen taas on kaikkien suosiossa ja jossain ei pelaa mikään huonon johtajuuden takia. Suurinkin salaisuus tulee julki aina, sillä reality-sarjan kilpailijat odottavat kuin korppikotkat seuraavaa saalistaan...kenet minä voisin sivuuttaa tuolta ja tuolta paikalta.

No, ehkä elämä työpaikoilla ei ole näin raadollista...ainakaan joka päivä.

Mutta yhtäläisyyksiä löytyy.

Miettikääpä vain omaa työpaikkaanne tässä Big Brotherin uutta tuotantokautta odotellessa!

I run for life

Minua on purrut juoksukärpänen.
Ja syytän tästä hieman erästä ystävääni, joka suhtautuu todella intohimoisesti juoksemiseen.
Mutta siis, aivopesua tai ei, en pääse eroon siitä hyvänolon tunteesta jonka pitkä lenkki saa aikaan.
Ymmärrän ihmisiä, jotka sanovat urheilun olevan huumetta.

Älkää käsittäkö väärin. En ole vielä juossut melkein yhtään.
Lenkkeily minulle on todella kovaa kävelyä 1,5 h.
Viime kerralla sitten innostuin ottamaan pari juoksuaskelta...ja jesta sehän meni kevyesti!

Olen kuitenkin realisti ja ymmärrän, että en voi noin vain yhdessä yössä tulla huippu- tai edes keskitason juoksijaksi. Tämä siis vaatii aikaa ja suunnitelmaa.
Thank God for Google. Ja allekirjoittaneella on suunnitelma.
Nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä.
Ja siis toivottavasti alku ei ole yhtä hankalaa kuin videon jääkarhulla :)
(ainakaan minä en juokse juoksumatolla...hihii)

The I Do's

Näin pari viikkoa sitten erikoisempaa unta:

Seison Myllypuron kirkon alttarin edessä valkoisessa mekossa ja kukkia hiuksissani.

Vastapäätä minua seisoo pappi ja vieressäni mies, jonka tunnistin yhdeksi pojaksi lukioajoilta. Tunnen selässäni ainakin 100 ihmisen tuijotuksen ja kuulen etäisesti vanhempien ihmisten onnenniiskaukset. Olen selkeästi havahtunut tilanteeseen, jossa minun tuli vastata ehkä yhteen ihmisen elämän tärkeimpää kysymykseen: Tahdotko?

Kaikinpuolin puitteet vaikuttavat kauniilta, on perhettä ja ystäviä paikalla ja olen vielä kaiken lisäksi kirkossa Jumalan silmien edessä tekemässä lupausta.

Ongelma vain on se, että en rakasta tätä miestä. En sitten yhtään.

Ei ole perhosia eikä muitakaan hyönteisiä vatsassa kun katson häntä vaikka hän on ihan mukava.

Miten siis voisin naida hänet?

En voi tässä tilanteessa valehdella Jumalalle enkä itselleni, mutta en myöskään voi peruuttaa häitä.

Yhtäkkiä huomaan, että olenkin jo vastannut myöntävästi ja kävelen pois alttarilta rouvashenkilönä. Minut valtaa pakokauhu, ei tämän näin pitänyt mennä!

En ole voinut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jota en kerta kaikkiaan rakasta!

Sitten hääjuhlat jatkuvat Myllypuron metsissä pussikaljalla ja minä mietin, että tässä se elämä nyt on. Ei tule matkoja maailmalle, ei kaunista kotia eikä mitään muutakaan.

Elämä on pussikaljaa!

Herään onneksi unestani.

Jään kuitenkin pohtimaan voisiko näin käydä todellisuudessa?

Onhan monet avioliitoista enemmän tai vähemmän onnellisia ja perustuvat järkiratkaisuille.

Kävi vahinko. En halua kuolla yksin. Avioliitto on ainoa oikea tapa. Tahdon päivän prinsessana.

Tarvitsen edustusvaimon/ilmaisen palvelijan.

Syitähän on monia.

Järkevä ihminen myös valitsee sellaisen joka rakastaa häntä enemmän kuin hän sitä toista.

Ettei käy hullusti ja päädy itse jätetyksi. Erohan on kuin pieni kuolema.

En oikeasti haluaisi ajatella näin, mutta joskus tämä tuntuu tässä kyynisessä maailmassa todella väistämättömältä.

On helpompaa olla uskottava kun on kihloissa/naimisissa.

On todiste siitä, että on onnistunut elämässään sentään jossain.

Ja on yhteiskuntakelpoinen.

Itse silti vielä haluaisin uskoa johonkin suurempaan.

Rohkeuteen heittäytyä virran vietäväksi silläkin uhalla, että voi käydä huonosti.

Ehkä tämä on se, joka estää minua saavuttamasta mitään sen suurempaa.

Onko järki käyttökelpoisempaa kuin tunteet?

En osaa sanoa, enkä haluakaan tietää sitä juuri nyt.

Mutta nämä asiat ovat silti ajankohtaisia.

Olenhan jo siinä iässä, että voisin yhtä hyvin ollakin naimisissa.

Tämän huomaa varsinkin töissä kun asiakkaat eivät neidittele.

Ja sormuksen pudotessa lattialle asiakas käskee pitämään parempaa huolta vihkisormuksista.

Tai kun hyvä ystävä mainitsee harkitsevansa avioliittoa, mutta haluaa että häneltä kysytään, koska hän haluaa pitää kiinni perinteistä.

Hyvä niin, kyllä minäkin haluaisin.

Tai kun katselee muutamankin ystäväpariskunnan mukavan arkista ja leppoisaa yhdessäoloa.

Tai kun kuulee entisen tuttavuuden rengastaneen uraohjustyttöystävänsä 900 euron sormuksella. Tämä varsinkin saa ajattelemaan, että ollaanko tässä harkitsemassa järkiliittoa, vai onko kyse yhteiskuntakelpoisen aseman saavuttamisessa?

Oli miten oli, tällaista tänään.

No comments

Olen kova tyttö lupaamaan.

Ja vielä kovempi rikkomaan lupauksiani.

En pysty kirjoittamaan...ei ole aikaa eikä ajatuksia.

Korjaus...on ajatuksia, mutta niitä ei jotenkin saa kirjoitettua ylös.

Ja sitten on ystävä joka bloggaa kuin viimeistä päivää ja kirjoittaa niin kauniisti, että meinaa henki salpautua joka kerta kun sitä sivua lukee.

Ei minusta ehkä sittenkään ole tähän.

Ja olen vihainen itselleni, koska olen ajautunut taas tähän 'mielentilaan' jossa minä uskon sen, että minusta ei ole miksikään.

En osaa tehdä töitäni, en kirjoittaa, en hoitaa ihmissuhteitani...en yhtikäs mitään.

Jos joku osaisi kertoa kuinka tämän voi voittaa, niin ehdotuksia otetaan vastaan.

Itse olen miettinyt sitä, että kuinka vähän sitä ihminen antaa itselleen aikaa siihen mistä todella nauttii...ja siis sellaista aikaa jolloin ei tunne koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain muuta esim. lukemassa tenttiin tai tekemässä töitä.

Joten seuraavana Mintun To-Do-Listillä on

1) hoida loppuun tekemättömät työt

2) harrasta enemmän niitä asioita, joista pidät

3) tunne vähemmän syyllisyyttä vapaa-ajastasi

4) valokuvaa enemmän

5) kuuntele enemmän musiikkia

6) harjoittele ajatuksiesi kiteyttämistä tekstiksi asti

7) muuta...mitä?

Scream & Shout

Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi vaan mieli huutaa ääneen.

Joku asia harmittaa, kaikki tuntuu menevän pieleen tai sitten päinvastoin,

sitä voisi vaikka kiljua ilosta.

Matkustin tänään ratikassa töistä kotiin ensimmäisen ale-päivän jälkeen.

Ratikassa pieni poika, ehkä noin 4-5 -vuotias huusi ääääää. 

Mutta ei sillä tavalla itkuhuutoa, vaan sellaista...noh...huutoa. 

Sellaista joka purkaa stressiä ja tekee ihmisen näkyväksi.

Pojan äiti tietysti yritti kaikin keinoin vaimentaa poikaa, mutta miksi ihmeessä?

Tämänhän pitäisi olla vain yksi monista keinoistamme ilmaista tunteitamme.

Mutta ei...siitä on tehty jos nyt ei kiellettyä niin yleisesti paheksuttavaa.

Vähän niin kuin itkemisestä.

Harmittaa kovasti, että näin on....ja tekisi mieli huutaa ääneen.

Olen kuitenkin aikuinen ja hillitsen itseni.

Fiksumpaa on purkaa stressini huomenna asiakkaisiin :D

Fresh start

I came across this following thought today as I was surfing the interwebs:

"The skill of writing is to create a context in which other people can think."

Edwin Schlossberg

And I felt guilty...guilty for not writing...and fulfilling the one and only thing that actually makes me happy. Okay, there are a couple of other things that make me happy as well like music etc. but for a really long time now, writing has been my thing.

So I seized the day and aplied for a job which is all about writing.

And I love it.

It even inspired me to start writing my blog again...and that's good, right?

A Fresh Start...umm...this is going to be good!

p.s. I bought myself a dank new digital camera and I can't wait to post some pictures and tell inspirational stories behind the pictures I've taken :) (for sneak preview check out the new picture at the top of this page)

Anti-Juno

Quel jour! sanoisi ranskalainen.

Hurjan juhlinnan jälkeen tuli kyllä taas niin 6-0 turpaan töissä, 

että tässä oikeasti miettii jopa niitä huonoja ratkaisuja.

Asiakas, joka käy meillä vielä yllättävän usein, ja jolle olen ollut aina ystävällinen ja avulias, tokaisee minulle, että sinähän olet raskaana!

Just!

No tässähän tietysti on pakko korjata tilanne ja kieltää olevansa siunatussa tilassa, 

ja odottaa sitä häpeää, jota normaali ihminen tuntisi tehdessään moisen virhearvion.

Mutta ei, koska kyseessä olen minä ja minulle on aina luvassa enemmän kuin muille.

"Sä olet sitten lihonut, ihan varmasti oot, oot niin usein palvellu mua, että lihonut oot!"

Mitä siihen sitten sanomaan, en pysty mihinkään.

Hymyilen, viikkaan pinon loppuun ja lähden pois.

Paskapalkalla tällaista.

Miettii vaan, että onko tämä todella tämän arvoista?

Jos minua ei olisi, niin kuka nämä asiattomat kommentit saisi osakseen, 

vai häviäisivätkö ne kokonaan?

En voi muuta kuin ihmetellä.

Ja onni onnettomuudessa, töissä ei ole lisätunteja tarjolla.

Joten jos maksan laskut, ei minulla riitä rahaa ruokaan.

Seuraavalla kerralla olen sitten toivottavasti laihtunut,

että olen taas normaali ja voin palvella asiakkaita ilman ylimääräisiä kommentteja.

Voi että, en olisi ikinä uskonut, että päätyisin kaipaamaan syömishäiriötäni.

Tästä se viimeksikin lähti.

Huomenna saarnaan siitä, kuinka Jeesus sanoo opetuslapsille seuraavaa:

"Älköön sydämenne olko levoton"

Niin, älköön.

Kaiken pitäisi järjestyä, mutta tuntuu siltä kuin mikään ei enää kanna.

Mistä löydän lohdutuksen?

Sen vastaus löytyy samasta kohdasta.

Siihen yritän luottaa.

Vacuum

Elämässäni on tyhjiö.

Se jonka paikalla oli 8-20 ja pidempäänkin tekemistä.

Sitä ei enää ole.

Tätä pelkäsin, koska tuntuu siltä että tuo tyhjiö paljastaa elämäni rumimmat puolet.

Ystävien laiminlyömisen, rikkoutuneet suhteet ja sen miten itsekäs olen ollut.

Lupasin vuoden alussa, että löytäisin enemmän aikaa ystävilleni ja kuinkas sitten kävikään.

Mietin, että mitä tällä kaikella olen edes saavuttanut.

Yliopisto tahtoo evätä opinto-oikeuteni, vaikka olen opiskellut kuin hullu.

Jossain välissä ystävälleni syntyin pieni poika, enkä minä ollut paikalla.

Yhdelle ystävistäni en ole puhunut mitään sitten lokakuun, on ollut muka kiire puolin ja toisin.

Toisen ystävän kanssa selvittämätön riita aiheuttaa vieläkin kitkaa.

Töissä panostani ei arvosteta, vaikka olen tehnyt kaikkeni, että minut huomattaisiin.

Ja se tyhjiö.

Mietin, että onko liian myöhäistä yrittää korjata sitä jotain 

minkä rikkomisessa on ollut niin aktiivisesti paikalla.

Löytyykö armoa ja osaanko anoa anteeksipyyntöä.

Pääsiäisenä jos koskaan on hyvä uskoa armon sanomaan.

Ansioton rakkaus minun osakseni.

Se niin suuri ja mahtava sanoma, johon olen aina enemmän tai vähemmän jaksanut luottaa.

Aloitin siis pienin askelin ja söin pääsiäisaterian yhdessä ystävieni kanssa...tai oikeastaan sen toisen perheen.

Kauniita ihmisiä ympärillä, jotka omaavat niin upeita piirteitä, 

että en edes aina muista sitä heille kertoa.

Toinen osaa kokata ja on aina positiivinen.

Toisen tarinat ovat niin omaa luokkaansa, että niitä kuuntelee haltioituneena.

Toinen hurmaa vain yleisellä söpöllä olemuksellaan.

Sitten ovat ulkomaalaiset ystävämme, ne amerikan ja unkarin serkut, jotka tuovat oman pirteän ja eksoottisen lisänsä tähän meidän perheemme juhlaan.

Sunnuntai ja kaste.

Minusta tuli kummi...ja vielä sylikummi.

Lapsi on niin kaunis ja hauras, 

että haluaisin pitää häntä sylissäni aina ja suojella kaikelta pahalta.

Hän tuijottelee minua sinisillä silmillään ja tuhisee.

Ja kun hieman pelottaa ja itkettää saan hänet rauhoittumaan laulamalla ja tuudittamalla.

Voiko hienompaa tunnetta olla. 

Ymmärrän nyt miksi äidit ja isät tuntevat niin suurta ylpeyttä lapsistaan.

Maanantai ja lounas.

En ole nähnyt perhettäni kunnolla viikkoihin.

Ja minä siis olen niitä, jotka yleensä kuitenkin ovat tiiviisti yhteydessä perheeseensä.

Ehdotan lounasta ravintolassa, että äidin ei tarvitsisi vaivautua laittamaan ruokaa, 

ja että olisi aikaa keskustelulle.

Ruoka on hyvää ja aika perheen kanssa sitäkin parempaa.

He ainakin jaksavat ymmärtää ja antaa anteeksi, kun en ole ehtinyt käymään.

Jälkiruokapöydästä isäni nappaa minulle isoimman suklaamunan:

"Olet muuten niin ansainnut tämän"

Kotona munasta paljastuu ongelmanratkaisuruudukko, 

se sellainen jossa pieniä ruutuja liikutellaan niin, että niistä muodostuu kuva.

Kuinka osuvaa...ongelma ja siihen ratkaisu...ja aina voi aloittaa uudestaan.

Armoa siis on..tyhjiössäkin.

Ja uusia alkuja syntyy joka hetki.

Niihin täytyy vain tarttua!

Se vaikenee joka pelkää

Olen tässä nyt mielestäni liian kauan vältellyt tänne kirjoittamista.

Sitten kuulin erään kappaleen, joka sai minut ajattelemaan asioita uudestaan.

Tehdään siis selväksi seuraavat asiat:

1. Muutavan ystävän väärinkäsityksestä viisastuneena tahdon pyytää anteeksi edellistä kirjoitustani ja siitä mahdollisesti aiheutunutta mielipahaa. 

Tarkoitus ei ollut vittuilla kenellekään vaan tapani mukaan ihmettelin maailmaa. 

Jokainen tietysti lukee tekstejäni omasta viitekehyksestään ja olettamuksistaan lähtien, 

joten jos tekstini täten vaikutti vittuilulta, voi silloin myös hieman miettiä lukeeko sitä mitä haluaa ja tekee johtopäätöksensä sen perusteella. Sivuhuomautuksena tähän on pakko todeta, että jokainen tekee näin ja siksi kirjoittaminen onkin toisinaan hieman hasardia puuhaa, varsinkin jos ei ole tottunut käyttämään hymiöitä.

2. En aio sensuroida ajatuksiani enkä tekstejäni vain sensuurin vuoksi. Olen aina kirjoittanut asioista rehellisesti, mutta pitäen sen ajatuksen mielessäni että en ikinä pyri ketään loukkaamaan. Siksi teksteissäni ei esiinny nimiä, ja jos esiintyy on niiden käyttöön silloin kysytty lupa. Jos blogissani on kuitenkin jostain tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen liian arkaluontoista tai loukkaavaa materiaalia, niin toivoisin että minulle ilmoittettaisiin siitä suoraan, jotta voisin sen välittömästi poistaa julkiselta foorumilta, sillä kuten sanoin ei tämän blogin tarkoitus ole herjata ja pahoittaa kenenkään mieltä.

3. Jos tekstini aiheuttavat sinussa huolen tunteita, tai ylipäätänsä mitä tahansa asioita, niin kirjoita siitä minulle. Jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta, tai et halua sitä tehdä, niin minulle saa myös soittaa. Arvostan suuresti sitä, että minusta ollaan huolissaan, mutta parhaiten voin osoittaa arvostusta ja kiitosta, jos tämä ilmaistaan minulle suoraan. Joskus pieni kuulumisien kysely mesessä voi pelastaa pienen ihmisen päivän, joten kiitos sille ystävälleni joka näin aina jaksaa tehdä.

Nämä asiat selvitettyäni blogini siis toistaiseksi jatkuu.

Toivottavasti tulevaisuudessa osaan kirjoittaa järkevämmin, mutta kuitenkin omalle tyylilleni uskollisena, sillä halusimpa myöntää sitä tai ei, niin tämä on minulle tärkeää.

Loppuun vielä se kertosäe, josta voisi tulla vaikka blogini tunnari:

Se vaikenee joka pelkää vastausta

ei kestä totuutta, jää vaille vapautta
Se vaikenee joka pelkää muiden mieltä
ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä

Raivotar

Otsikko kuulostaa kuin hyvältä biisiltä, mutta sitä se ei ole.

Eräs ystävistäni sanoi kerran, että juuri postauksen otsikon keksiminen on mukavinta koko bloggaamisessa....ja tässä hän oli aivan oikeassa. Siinä on jotain, joka aiheuttaa selittämätöntä mielihyvää, kun huomaa, että teksti ja otsikko sopivat hyvin yhteen.

Mutta asiaan.

Koko viikko on mennyt raivotessa.

Ja tämä on todella outoa, sillä normaaliolosuhteissa olen mitä rauhaa rakastavimpia persoonia.

En jaksa riidellä, se on minusta niin turhaa.

Huutavat ja aggressiiviset ihmiset pelottavat minua, ja he yleensä saavat aikaan minussa joko itkureaktion tai lievän paniikkihäiriön.

Olen kuitenkin pinnan alla aikamoinen tuliluonne, joka oikein ärsytettynä kuohahtaa joskus jopa ylikin. Tämä viikko on ollut todellinen tulikoe.

Ensinnäkin harjoitteluni alkoi.

Ja tämä ohjaajani. Yritän miettiä jotain hyvää sanottavaa hänestä.....hmm...jospa palaan asiaan kun löydän sellaista. Hänellä on kuitenkin vankkumaton missio tuhota haaveeni tulla opettajaksi. Olen kuulemma kylmä ja tiukkis. Oppilaat pelkäävät minua. Toistelen liikaa sanaa 'eli' ja kysyn asioita väärin.

Kaksi viimeistä voin hyväksyä...niissä voi kehittyä, mutta sitten persoonani. 

Minä kylmä ja pelottava?

No, minulla on vielä 6 tuntia aikaa todistaa että olen kaikkea muuta.

Sillä nuo jos mitkä eivät vastaa ollenkaan sitä millaisena minä näen itseni.

Mutta vaikeaa se tulee olemaan, sillä joka ikinen päivä, kun raahustan koulusta kotiin kihisen raivosta. Tällä on kuitenkin joku suurempi tarkoitus, sillä pitkää pinnaa voi aina yrittää kasvattaa.

Tapaus Niina Mikkosen kaksoisolento.

Huomasin tuossa eilen töissä ollessani, että olen jo 7 vuotta työskennellyt todella erikoisessa ammatissa. Minulle saa nimittäin työpäiväni aikana tulla vittuilemaan, enkä minä voi tai saa tehdä tälle mitään.

Olen siis myyjä ja samalla aivoton olento. En osaa toimia kuin 'ylempieni' ohjeiden kautta ja kaikki mitä yritän selittää on asiakkaalle merkityksetöntä.

Kun Keravan juna lähtee, on asiakkaan päästävä sovittamaan lastenosaston koppiin, vaikka sitten sillä uhalla että pienet lapset joutuisivat odottamaan.

Tein virheen ja kielsin. "Ylempi paikalle ja heti", vaati keravalaisrouva huulipunaa hampaissaan.

No siinä sitten pitkällisten neuvottelujen jälkeen 'ylempi' päästi kiireisen rouvan koppiin sovittamaan sitä pirun villatakkia.

Maksettuaan sen hän lähestyy minua. Toinen virhearviointi ja luulen, että hän tulee pyytämään käytöstään anteeksi. 

"Siellä oli kuule muitakin naisia kopeissa, mä näin! Mutta minä vaan olin niin rehellinen, että kysyin. Ens kerralla en kyllä kysy!" 

Siihen on turha sitten yrittää selittää, että emme voi kaikkia ihmisiä vahtia, ja kyllähän aikuinen ihminen pystyy ymmärtämään sen, että lapset eivät jaksa odottaa, eikä heidän edes tulisi odottaa.

Rouva Kerava siihen että: "Höpönlöpön lässynlässynlää" ja kääntyy kannoillaan kiirehtimään siihen Keravan junaan, joita vaan menee mitä 10 minuutin välein.

Minulla kilahtaa pahemman kerran ja mieli tekisi juosta naisen perään ja tyrkätä alas rullaportaita. Hillitsen itseni ja näytän vain keskisormea, aivan kuin tämä mitään auttaisi. Harmittaa loppujen lopuksi vaan, että seuraava asiakas näkee raivoni, sillä hänen ei todellakaan tarvitsisi moista todistaa. Poistun tauolle ja yritän viilentää tunteitani juomalla litran vettä. Ihmisten moukkamaisuus järkyttää.

Keravasta puheenollen, se on sitten jännä pikku paikkakunta.

Sieltä jaellaan myös keittiöpsykologiaa.

Tällä viikolla sain ihmetyksekseni kuulla, että ystäväni avopuoliso oli lukenut kaikki blogini postaukset. Lopputulos oli diagnoosi masennuksesta.

Ei siinä mitään, kiva että kiinnostaa. 

Jäin kuitenkin pohtimaan seuraavan varoitustekstin asettamista blogiini:

 'Älä ota tätä niin vakavasti'

On vaikeaa tuoda esiin jokaisessa kirjoituksessa se, että oletusarvonani on kirjoittaminen tunteista, hajatuksista, ajoittaisesta ahdistuksesta ja erinäisistä ilmiöistä hieman sarkastiseen sävyyn. Kohderyhmänäni ovat aina ystäväni, jotka tuntevat minut edes jotenkuten ja tietävät millainen olen. 

Tämä oli ehkä aivan asiallinen wake-up call siihen, että niin tämä on avoin kaikille ja ihmiset tekevät tästä omat johtopäätöksensä siitä millainen minä olen.

Tullaan taas siihen joka aiheuttaa sitä raivoa, eli lopettaako tämä sitten kokonaan?

Se jää nähtäväksi, sillä en halua menettää yöuniani sen takia, että mietin miten ystäväni avopuoliso suhtautuu minuun jatkossa, tai sitä että olenko todella niin masentunut, kuin kirjoitukseni antavat ymmärtää.

Ehkä se varoitusteksti saattaa riittää. Who knows.

En osaa tunnekuohuiltani sanoa, joten konsultoin tyynyäni ja ehkä palaan, ehkä en.

AWOL

Joskus pitää lähteä kauas, että näkisi paremmin lähelle.

Siispä tuumasta toimeen....

"Näin minä vihellän matkallani,

Näin minä vihellän matkallani.

Jos sen on oltavan niin,

Olkoon sitten niin."