Liput ja passi odottavat pöydällä ja reppu pitäisi vielä pakata.
Pikainen ostos majapaikan emännälle ja aspiriinia...just in case.
Ja kaksi tuntia Almodovaria saa ajattelemaan.
Olen tehnyt vastaavan matkan 17-vuotiaana.
Silloin en malttanut odottaa, että pääsisin matkaan.
Laukut oli pakattuna jo päiviä ennen.
Nyt on kuitenkin toisin.
Jännittää ja pelottaakin.
Innostus ja epäilys sekoittuvat keskenään vatsanpohjassa.
Mistä moinen muutos?
Luulisi, että vanhempana olisi varmempi ja uskaltaisi enemmän.
Olisi aikuinen.
Mutta ei.
Ehkä silloin 17-vuotiaana ei osannut pelätä mitään.
Ja muutenkin.
Sitä kuvitteli, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin matkusta yksin.
Sitten tulisi ystävät ja poikaystävät...ja lopulta häämatka ja perhelomat.
Eipä tullut. On uskallettava yksin.
Koulujen alkaessa tulee lähes 20 vuotta täyteen yksinoloa.
Ei ollut iltapäiväkerhoja eikä muutakaan.
Iltapäivästä ilta seitsemään ei ollut muuta kuin yksinäisyyttä.
Piti pärjätä.
Ja pitää edelleen.
Koska tahdon nähdä ja kokea.
Tuntea tuulen ja auringon poltteen ihollani.
Tutustua toisiin yksinäisiin ja kuulla heidän tarinansa.
Katsoa auringonlaskuja ja nousuja...vaikka yksinkin.
Lento lähtee aamukahdeksalta.
Olen valmiina.
No comments:
Post a Comment