Kävelin tänään Kaivopuistonrantaan.
Sain olla rauhassa ajatuksieni kanssa ja tuijottaa merta, jota ei ole olemassa.
On vain kylmä jää, joka pakottaa kaikki paikoilleen.
Kahlitsee tyhjyyteen ja odottavaan tilaan.
Kesällä aalloille kuiskatut toiveet ovat lukittuina jään alla.
Eikä niihin saa puhallettua eloa, ei vaikka kuinka yrittäisi.
Kuvittelen itseni jään alle.
Kahlittuna ja kylmissäni.
Yksin.
Kuolema ympärillä.
Hiljaisuus.
Tällaisina hetkinä toivon, että minulla olisi joku jolle puhua.
Joku joka ei tuomitsisi heikkoa hetkeäni.
Ei aliarvioisi suruani.
Ei leikkaisi iloltani siipiä omilla kitkerillä sanoillaan ja saavutuksillaan.
Suomessa tämä on sula mahdottomuus.
Katkeruus hallitsee ja kahlitsee ihmiset.
Individualismi on tehnyt meistä kuvan kiviä.
Olemme jumissa omilla saarekkeillamme.
Liian kaukana toisesta.
Ja vain kylmät huudot toimivat kommunikaatiovälineinä.
Aalloille kuiskaamani toive kuuntelijasta hautautuu yhä syvemmälle pohjamutaan.
Ja tämä toive on se kaikken tärkein ennen kuolemaa.
"Send a wish upon a star
Do the work and you'll go far
Send a wish upon a star
Make a map and there you are
Send a hope upon a wave
A dying wish before the grave
Send a hope upon a wave
For all the souls you failed to save"
Sia - Lullaby
No comments:
Post a Comment