Red

Joskus tulee sellainen hetki elämässä, että täytyy tehdä jotakin uutta.
Muuttaa vanhoja kuvioita ja sekoittaa pakkaa.

Vanhoihin kuvioihin kuului sutinat varattujen miesten kanssa.
Varattujen miesten, jotka ei jotenkin hanskannut hommaa yhtään.
Liikaa syyllisyyttä, vääriä lupauksia ja menetettyä toivoa.
Ja omalta kohdaltani käsittämätöntä kylmyyttä ja hämmentävää ammattitaitoa.
Ei mitään hempeilyä vaan kylmästi kyrvästä kiinni, ja sitten tyyppi kotiin.

Käänsin uuden sivun elämässäni värjäämällä hiukseni punaiseksi.
Uuden identiteetin, tai ainakin lookin, takia tuli käytyä jännä hiusvärinmuutosprosessi.
Ensin niin tumma suklaanruskea väri vaihteli vaaleanruskeasta täysin blondiin, kunnes se vihdoin kohtasi täydellisen punaisen sävynsä.
Niin täydellisen, että hiusteni kuivuttua uutta väriäni kerääntyi ihmettelemään kolme kampaamossa ollutta miestä.

En oikein tunnistanut itseäni, ja koko tämä päivä on mennyt totutellessa uuteen minään.
Tahtoisin olla parempi ihminen. Ottaa paremmin toisten tunteet ja elämäntilanteet huomioon,
niin että ei tulisi toisille eikä itselle niin paljon suruja ja valvottuja öitä.
Haluaisin oppia ylipäätänsä tuntemaan jotakin positiivista...tuntemaan edes jotain.
Tahtoisin, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen...tai että edes minä oppisin tykkäämään itsestäni!!

Muutokseen totutellessani kaivelin vanhoja valokuvia ja päiväkirjoja.
Lukion ensimmäisen luokan luokkakuvassa näkyy riutunut punapää.
Etsin itseäni silloin todella paljon, koska tunsin olevani aivan väärässä paikassa.
Takana unohtumaton Jenkkilän reissu, kuumia suudelmia ja orastava syömishäiriö.
Jos silloin joku olisi tullut ottamaan kädestä kiinni ja sanomaan, että mä kelpaan niin sitä olisi ehkä selvitty hieman vähemmällä.

On niissä teinivuosien muistoissa jotakin hyvääkin.
Löysin vanhan Demi-lehden vuodelta 1999, jonka kannessa komeilee Jared Leto.
Sivulla 26 on oma kirjoitukseni siitä, miksi Jared on niin ihana.
Kerron siinä värjänneeni hiukseni punaiseksi, koska Angelallakin oli punaiset hiukset.
Ja siitä, että ihastuin vain poikiin jotka edes vähän näyttivät Jaredilta, kuten se eräs Tuomas.
Vaikka kirjoituksesta on aikaa 13 vuotta, niin tunnistan silti itseni naivista tarinoinnistani.
Tyttö, jolla oli unelma siitä, että joku voisi rakastaa, ja jolle voisi itse antaa rakkautta.
Tyttö, joka odotti poikaa saapuvaksi punaisella avoautolla.
Tyttö, joka ylipäätänsä toivoi, unelmoi ja tunsi.

Jos se olen ollut minä 13 vuotta sitten, niin miksen voisi siihen palata nyt?
Olla vielä vähän aikaa hieman naivi ja toivoa.
Tuntea paljon ja täysillä, vaikka se sattuisikin ihan helvetisti.
En tiedä onnistunko tässä, mutta onpahan värjätty tukka taas punaiseksi, että kai tätäkin voi pitää alkuna...