Puheita, tanssia, laulua, soittoa ja hyvää seuraa.
Morsianta ei ryöstetty ja kimppukin heitettiin vasta yleisön painostuksesta.
Jatkoille päästiin ja seurueesta yksi heitettiin niska-perse-otteella ulos baarista, sillä tämä kaatui pöydän päälle joka oli täynnä täysiä ja tyhjiä drinkkilaseja.
Hyvä ettei sentään asianomaiselle käynyt mitään...ja sivullisetkin selvisivät pienillä vammoilla.
Kaikinpuolin siis kai perinteiset häät.
Mutta silti tänään huomasin häiden sivutuotteena pari isoa oivallusta, parin pienen lasinsirun lisäksi.
En ole elänyt kovinkaan rehellisesti viime vuosina.
Olen pyrkinyt miellyttämään kaikkia oman hyvinvointini kustannuksella.
Ja tämä kaikki siksi että en ole uskaltanut suuttua kenellekään, enkä myöskään suututtaa ketään.
En ole riidellyt enkä rähissyt.
Olen kulkenut pumpulissa, ja kohdellut jokaista tapaamaani ihmistä silkkihansikkain.
Ja kokenut koko ajan huonoa oloa ja pelännyt, että en vain ole rasite kenellekään.
Sillä olen ollut siinä uskossa, että minut jätetään muuten yksin.
Kukaan ei jaksa, eikä halua olla kanssani jos olen sellainen kuin oikeasti olen.
En ole näyttänyt todellista luonnettani kenellekään vuosiin, ja viimeisin joka minut sai tuntea
kokonaan oli demariystäväni.
No kaikki tietää miten se tarina päättyi....tai koki ainakin välikuoleman.
Nämä syvät haavat olivat löytäneet tiensä sieluuni, ja elimistön puolustusjärjestelmä ryhtyi toimiin.
Rakennettiin suojamuuri sydämen ympärille ja keksittiin miellyttämistaktiikka.
Kesti sitten eilisiin häihin asti ennenkuin tajusin tämän.
Papin sanat siitä, että morsian, joka omaa hyvin itsepäisen luonteen, on selkeästi löytänyt ihmisen joka rakastaa häntä, sillä hän jaksaa katsoa häntä myös niinä ei-hyvinä päivinä.
Siis vaikeakin ihminen voi päästä avioon ja vielä sellaisen kanssa, joka raivostui minulle kun olin teinivuosinani niin hankala.
Mietin ja itkin vielä pari viikkoa sitten mikä minussa on vikana, kun sain täyslaidallisen ystävältäni kesken lomareissun. Olin täysin tunnoton ja samalla kipu juili jokaisessa lihaksessa.
En sanonut mitään vaikka joka solu kropassani huusi ja kiukutteli.
Normaalisti olisin uskaltanut suuttua ja sanoa samalla mitalla takaisin, mutta kun on mennyt itsensä vuosien ajan ryssimään niin vaikeahan sitä on heti aloittaa.
Pelko on vahva tekijä muokkamaan ihmistä omanlaisekseen.
Tänään tuli iso ikävä. Ikävä ystävää.
Ystävää joka kyllä satutti, mutta ainakin tiesin, että olen elossa kun tunsin kipua.
Ihmistä, jolle sai olla oma itsensä.
Ei tarvinnut pelätä jokaista liikettä tai väärin asetettua sanaa.
Sai itkeä kun siltä tuntui ilman että tarvitsi pelätä reaktiota.
Ja kun toisella oli paha olo niin se sanottiin tai välillä huudettiin rehellisesti päin naamaa.
Ei tarvinnut pelätä puukkoja ja piikkejä lauseiden ja tekojen välissä.
Ja riidat sovittiin, kun sen aika oli...kaikki paitsi se viimeinen ja sitä olenkin miettinyt, että miksi näin?
Mutta jos ei kuitenkaan jäisi märehtimään menneeseen vaan keskittyisi tulevaan.
Yrittäisi murtaa muureja pala kerrallaan.
Opettelisi tuntemaan itsensä paremmin.
Uskaltaisi elää enemmän ja tuntea silloin kun sen aika on.
Löytäisi uusia puolia itsestään ja antaisi ihmisille enemmän.
Ja aina kun pelottaisi, niin sitä nostaisi hartiat korviin ja laulaisi Ystävän laulua:
"Mistä tunnet sä ystävän?
Onko oikea sulle hän?
Ajat ankeimmat selvittää,
kuka viereesi jää.
Kun on sinulla vaikeaa.
Ja kun tarvitset auttajaa.
Silloin ystävyys punnitaan.
Menee muut menojaan.
Siitä tunnet sä ystävän,
kun on vierelläs vielä hän.
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois"
No comments:
Post a Comment