Istuttu ja keskusteltu.
Puistossa ja portailla.
Ei puhuttu vielä mistään olennaisesta, mutta sentään tuo yhteys on olemassa.
Ja huomaan, että vieläkin pelottaa.
Pelottaa sanoa ääneen, että joskus sattui.
Ja, että nyt kaipaan ystävää.
Niin kuin kaipasin ennen.
Joka on tässä nyt aivan vieressä portailla, mutta silti niin kaukana.
Puhetta häälahjoista ja asuntolainoista.
Niin, ei kai muuta voi vielä odottaa.
Jääkahvi hikoilee sylissäni ja aika loppuu kesken.
Kuitenkin tapaaminen päättyy toiveikkaasti.
"Joskus lounaalle, tai elokuviin?"
Hän ehdottaa.
"Tottakai, kunhan töiltä ehditään."
Minä vastaan, hieman hämilläni.
Kaino hymy ja lämmin halaus.
Oliko tämä nyt vihdoin sovinto?
Kävelen kotiin ja puren huulta.
Olisi sittenkin pitänyt sanoa.
Että vihasin sinua paljon, mutta nyt pyydän anteeksi.
Eksyn merenrantaan ja katselen aaltoja.
Suolainen merituuli kutittelee kasvojani ja leikkii hiuksillani.
Päätän uskaltaa.
Ja kirjoitan viestin.
Nyt ei voi kuin vain odottaa...
No comments:
Post a Comment