Olen ollut ajatuksissani viime aikoina.
En ole nukkunut ja päässäni pyörivät samat levyt.
Ystäväni totesi minulle tänään, että olen kuin Ginnifer Goodwin siinä elokuvassa.
Kaikki lainassa.
Onni ja hetkittäin miehet.
Mikään ei ole omaa, mutta en tiedä osaisinko edes omistaa.
Vaatisi vastuuta ja osaan kantaa sitä toisten puolesta mutta miten ne omat asiat?
En halua tuhrata nimeäni tussilla nimilappuun.
Olen olemassa muita varten.
Kuuntelen kaikki kauneudet ja latteudet.
"Oletko leikannut hiuksesi...näytät jotenkin erilaiselta"
"Miksi kanssasi on niin helppo olla?"
"Onko väärin tyytyä jos tuntuu liian hankalalta lähteä?"
Ja minä vastaan...juuri sen mitä halutaan kuulla.
Toimin varaventtiilinä.
Olen unohtanut itseni.
Ja oli virkistävää nauraa ja nauttia jonkun ihmisen seurasta pitkästä aikaa.
Olin olemassa omana itsenäni hetken.
Tunsin, että tarjolla voi olla muutakin.
Mutta tämäkin oli vain lainattu hetki todellisuudesta.
Tuulahdus menneestä, jolloin uskalsin unelmoida paremmasta maailmasta.
Aiheutan pahennusta kommenteillani kolmekymppisten keskellä.
Olen outo, kun en halua lapsia.
Kukaan ei kuuntele ajatuksiani adoptiosta, sillä ei mikään voita omaa lasta.
Kaikki pitää tehdä alusta asti ja sen on oltava omaa lihaa ja verta.
Kommenttini tuomitsija lainaa kuitenkin vessassa puuteriani.
Se on yleismaailmallista ja hyväksyttävää
Ja kuka sanoi ettei rakkautta voi antaa lainaan?
Tai lainata toisen rakasta?
Eikö rakkauskin ole yleismaailmallista?
No comments:
Post a Comment