Kohtaamisia Kalliossa

Olipas sitten loppiainen...
Itse voisi vaikka lopettaa tissuttelun, mutta kun se on niin mukavaa ja varsinkin hyvässä seurassa.
No mutta eipä tälläkään kertaa säästytty erikoisilta kohtaamisilta Kallion baareissa.

Joskus olen miettinyt, että kyse on kohtalosta.
Että minun tehtäväni on olla juuri siinä ja kuunnella.
Olla ihminen ihmiselle vaikka onkin vapaapäivä.
Ystäväni hieman ihmetteli tätä kuinka aina saan seuraa elämän koettelemista kaupunkilaisista.
Yritin selittää sitä sillä, että katson silmiin.
Ei varmaan saisi, ja moni ei Helsingissä sitä vahingossakaan tee.
Paitsi minä.

Ensimmäisen etapin kulkija kysyi olenko poliisi.
Äänestä kuuli, että on muutama ilta ja päiväkin tullut baarissa pyörittyä.
Mutta mistä ihmeestä hän tuli kyselemään olenko poliisi.
Rivien välistä luettuna ja soperruksesta tulkittuna miehen naisystävä/vaimo ei taida pitää siitä,
että mies oli lähtenyt oluselle.
Suurin osa puheesta menikin ohi,
mutta sitten tuli selkeällä äänellä lausuttua päätös tulevaisuuden suhteen.
"Huomenna menen parturiin ja sitten selviän"
Hieno päätös.
Mutta sitten mies jo sitä perumaan ja ykskantaan toteamaan ettei taida krapulalta onnistua.
Jos sitten kuitenkin sinne parturiin pääsisi?

Paikanvaihdos, sillä aiemman yönkulkijan puheesta ei enää saanut selvää.
Rauhassa istuttiin ehkä tunnin verran kunnes lentosuukkoja heittelevä gentlemanni pysähtyi pöytämme viereen.
"Mitäs hän tilais seuraavaksi?"
Ystäväni ehdottaa French coffeeta ja luulemme jo että mies poistuu takaisin pöytäänsä.
Toisin kävi.
Elämäntarina pähkinänkuoressa.
Päivällinen entisen miesystävän ja tämän uuden kanssa.
Tanssiesitykset ja Jumalan armo tunnetun koreografin suunnittelemana.
Foninsoiton alkeet ja pohdintaa irtosuhteista.
Sitten selviää, että mies on psykiatri ja me teologeja.
Tunnustus siitä kuinka mies kokee Jumalan armon päivittäin saavansa olla homomies ja uskossa.
Homous on hänelle taakka (ehkäpä rivien välistä luettuna jopa synti) mutta armon avulla selvitään.
Protestoimme ystäväni kanssa miehen näkemystä.
Ei homoutta tarvitse armahtaa, se on osa häntä Jumalan luomaa ihmistä.
Mies alkaa itkemään.
Juon lasini tyhjäksi ja päätämme ystäväni kanssa lähteä lumituiskuun.
Mies halaa meitä molempia ja toivottaa siunausta.

Jäin illan jälkeen miettimään, että olinko vain väärässä paikassa väärään aikaan vai kuuluiko minun sittenkin eksyä juuri näihin baareihin.
Ehkä sitä omalla pienellä tavallaan yrittää kohdata ihmistä vaikka ei aina jaksaisi.
Ja toisaalta tällä voi toiselle olla isokin merkitys.