En ole pitänyt lupauksiani ja onneksi minua muistutettiin siitä.
Vaikka kuinka lupasin löytää aikaa ystävilleni kiireistäni huolimatta, en ole sitä tehnyt.
Päinvastoin.
Olen ollut yksin, koska se on helppoa.
Eräs tuttuni aloitti bloginsa pitämisen uudestaan ja hämmästyin jälleen kerran hänen tapaansa kertoa asioistaan niin avoimesti.
Kuinka hän uskaltaa?
En osaa tätä selittää muuten kuin siten,
että hänellä on suuri luottamus maailmaan, ystäviinsä ja elämään.
Itse olen saanut monesti kuulla, että minä puran tänne liikaa omia asioitani ja vieläpä kerron miltä minusta tuntuu. Niin.
Onhan tämä toisaalta minun blogini, ja kai ainut paikka jonne uskallan edes kirjoittaa murto-osan siitä mitä päässäni liikkuu.
Tuttuni kaltaiseen avoimuuteen en kuitenkaan koskaan tule pääsemään, sillä olen liian estynyt.
Pelkuri.
Mitä sitten pelkään?
Kommentteja ja hylkäämistä. Sitä, että kerrankin olisin epämiellyttävä jotakin kohtaan.
Nämä kokeiluni ovat toistaiseksi menneet mönkään.
Pitäisi kaikesta huolimatta jaksaa yrittää olla oma itsensä, sillä melkein 26 -vuotiaana olisi tämä ihan toivottavaa.
Ei tämä kuitenkaan mustavalkoista ole...täysin ainakaan.
On myös ihmisiä joiden seurasta nautin juuri siksi, että minulla ei ole mahdollisuuttakaan johdattaa keskustelua siihen, että puhuttaisiin tunteista ja ajatuksista.
Joskus jos edes pieni kiusaus leijuu ilmassa, ja aihe alkaa lipsumaan asiattomiin tunteisiin, niin onneksi vastapuoli tietää jonkun ajankohtaisen asian johon juttelun saa nopeasti käännettyä.
Riskinhallintaa kauneimmillaan.
Mutta jos olen aivan rehellinen olen myös ollut aivan haltioissani pienistä yöllisistä tunteenpurkauksista, jotka olen saanut todistaa. Eihän se mitään haittaa, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa...paitsi humalassa.
Nautin myös siitä, että erään ihmisen kanssa minulla on vapaus puhua asioistani.
Mutta tiedän myös 10 vuotta kestäneen tarinan, jossa tunteiden suuri määrä ajoi kaiken lopulta omaan onnettomaan loppuunsa.
Ihmisellä pitäisi olla muutakin elämässä...kivaa ja uutta.
Eikä niin, että aina kotiin mennessään tuntuu kahta kauheammalta,
kun on repinyt kaikki haavat auki lihasverelle asti.
Jatkosta en osaa siis sanoa mitään.
Puhun tai en, toivottavasti sopivassa suhteessa molempia.
Luottamusta kaipaan...ja tilaa.
Uskoa itseeni, ja nopeaan.
Puhumattomuuteen tottuu äkkiä, ja lopulta voi käydä niin kuin muumeissa...
muuttuu Näkymättömäksi lapseksi.
Neiti M. Mukavaa taas lukea ajatuksiasi. Itse huomasin samalla, että en ole kirjoittanut omaa blogiani sitten miesmuistiin. Täytyypä uskaltautua taas, kunhan kerkeää...
ReplyDelete