Olen aina tiedostanut olevani hieman erikoinen....siis siinä, että mistä elokuvista, näytelmistä, kirjoista tai musiikista pidän. Melkein kaikkeen mistä pidän vaikuttaa joku vahva tunne, joka syntyy kun luen, katselen tai kuuntelen jotakin. Tänään haluaisin kertoa yhdestä lempinäytelmistäni, ja niin on siitä elokuvakin tehty, sekä viitattu tähän näytelmään yhdessä toisessa lempielokuvassani.
3.12 vuonna 1947 sai ensi-iltansa Tennessee Williamsin näytelmä A Streetcar Named Desire eli suomeksi Viettelysten vaunu. Pääosia näyttelivät tuolloin 23-vuotias Marlon Brando (Stanley Kowalski) Jessica Tandy (Blanche Dubois) ja Kim Hunter (Stella Kowalski).
Näytelmä ei ole mitenkään monisyinen, oikeastaan se on aika yksinkertainen, mutta kerronnassa on onnistuttu täysin. Lyhykäisyydessään Blance tulee vierailulle sisarensa Stellan luokse, ja Stellan mies Stanley ja Blanche eivät voi sietää toisiaan. Tämän konfliktin kehittymistä seurataan näytelmässä aina loppuhuipennukseen saakka, jossa Stanley raiskaa Blanchen ja suistaa tämän elämän täysin raiteiltaan. Blanche viedään lopulta pakkopaidassa mielisairaalaan.
Varsinkin tämä näytelmän loppuhuipennus oli hieman liikaa neljäkymmenluvun lopun yleisölle, sillä aikaisemmin ei oltu lavalla nähty näin seikkaperäistä kuvausta väkivallasta ja seksistä.
Tätä kuvastaa hyvin se, että kun verho laskeutui, niin yleisössä vallitsi täysi hiljaisuus ennen kuin yleisö puhkesi taputtamaan, ja näitä taputuksia sitten kuunneltiin seuraavat puolituntia taukoamatta.
Vuonna 1951 näytelmä siirrettiin myös valkokankaalle, mutta pienellä poikkeuksella.
Katolisen kirkon vastustuksesta yritettiin poistaa elokuvasta raiskauskohtaus, vedoten siihen, että se on aivan liian säädytöntä katseltavaa. Williams piti tätä kohtausta kuitenkin niin oleellisena, että ei suostunut poistamaan sitä. Lopulta päädyttiin kuitenkin kompromissiin ja täten elokuvan lopussa Stanley saa teostaan rangaistuksen, ja viimeisessä kohtauksessa Stella jättää hänet.
En osaa täysin eritellä miksi pidän niin paljon tästä näytelmästä, ehkä se on teksti ja loistavat repliikit, ehkä se on näyttelijöistä ja tulkinnasta kiinni.
Yksi repliikki on kuitenkin vuosien varrella jäänyt mieleen ja mietityttänyt monesti.
Blanche toteaa (en kyllä nyt muista kenelle) että
"Whoever you are, I have always depended on the kindness of strangers. "
Niin, pitääkö häntä nyt naivina, vai hyvin onnellisena ja viisaanakin.
Ehkä tuossa on jotain järkeä kuitenkin, vaikka niin että jos mietimme miten itse kohtelemme meille täysin tuntemattomia ihmisiä. Autammeko vai kävelemmekö pois?
No comments:
Post a Comment