Yksin, kaksin ja kolmin

Olenpa viettänyt viime aikoina paljon aikaa taas yksikseni.
Tehnyt niitä asioita, joita en nimenomaan haluaisi tehdä yksin.
Käynyt syömässä, kahvilla ja elokuvissa. Yksin.

Hassua, miten sitä kiinnittää erilaisiin yksityiskohtiin huomiota, kun on aikaa tarkkailla.
Illat ovat pimeitä ja raitiovaunut kiitävät kovaa yössä.
Seurana vain hyvä musiikki ja lasillinen punaviiniä.
Kun on aivan soolona, huomaa toisinaan myös,
että ympärillä olevat pariskunnat eivät mitään muuta toivokaan kuin saavansa olla hetken yksin.
Toisen kännykkä piippaa taukoamatta, toinen selailee väsyneesti naistenlehteä.
Yksi pariskunta sentään näyttää olevan umpirakastunut.
Intensiivisen tuijotuksen ja käsien pitelyn keskeyttää kuitenkin miehen kaveri.
Univelkainen äiti yrittää epätoivoisesti saada lapsensa istumaan aloillaan ja syömään edes jotain.
Jos hänelle tarjoaisi mahdollisuuden olla yhden illan yksin, hän varmasti käyttäisi sen nukkumiseen ja hiljaa olemiseen.

Tai sitten hän haluaisikin olla kaksin.
Luoda yhteyden toiseen.
Tuntea sähköisen kosketuksen.
Intensiteetin.
Sen mikä tekee kaikesta aina niin vaikeaa,
vaikka samalla on niin kaunista.
Kommunikoida.
Vaihtaa ajatuksia ja tulla ymmärretyksi.
Sitäkin pitää arvostaa, että saa kävellä ystävän kanssa edes pari korttelia.
Toisinaan muuta ei olekaan tarjolla.
Kestää kritiikkiä synkistä ajatuksista ja moraalittomista teoista.
Nauttia aamukahvia, vähän liiankin paljon, mutta silti nauttia siitä ja nimenomaan seurasta.
"Sinä puhut niin paljon varhaiseksi aamuksi"
Jos aamulla minut saa hymyilemään, se on todella suuri saavutus.

Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti.
Mitäköhän tuo lausahdus haluaa meille sanoa?
Että tästä ei hyvää seuraa?
Sitä toisinaan heikkoina hetkinä unohtuu ajattelemaan,
että mitäköhän minusta puhutaan kun en ole paikalla.
Sitten sitä tulee järkiinsä ja tajuaa, että ei oikeastaan edes haluakaan tietää.
Siitä voisi tulla se korvapuusti.
Tai joku muu syvempi haava.
Teoriassahan kaikki maailman ihmiset tietävät toisensa kuuden ihmisen ketjun kautta.
Siinä on paljon puhetta toisista ihmisistä.
Eikä kaikki aina sitä hyvää.
Helsinki on aivan liian pieni suurkaupunki, kuten tänään katsomassani elokuvassa todettiin.
Tottahan tuo on.
Liian pieni, ja samalla aivan liian suuri,
että pystyisi näkemään sitä ihmistä,
jonka kanssa oikeasti haluaisi olla yksin, kaksin tai vaikka kolmistaankin.