Happiness

Olen pohtinut onnea ja onnellisuutta tässä viime päivät.
(Ja joo tiedetään, että tätä samaista pohdintaa on käyty läpi myös aiemmin tämän blogin postauksissa.)
Gradu valmis ja maisterinpaperit takataskussa on helppo hymyillä.
Mutta olenko onnellinen, ja mitä onnellisuus toisaalta on?

Tuijotan baarissa tiskille unohtuneen korkin sanomaa:
"Happiness is to make someone else happy"
Mietin pitkään onko tämä lause todella totta, tuleeko ihminen todella onnelliseksi kun hän saa toisen ihmisen saavuttamaan saman hullun huolettomuuden tilan?
Mites ne katkerat ihmiset, jotka eivät millään voi suoda toisille ihmisille onnea?
Saisiko heidätkin onnelliseksi jos vain puskisi läpi, mutta olisiko sitä sitten itse onnellinen...hmm?
Tässä vaiheessa alkaa päätä särkeä ja luovutan järkeilyn suhteen.

Katselen vieressäni nukkuvaa miestä.
Olenko saanut hänet onnelliseksi, koska itse tunnen oloni erityisen hyväksi.
Miehen iho maistuu suolaiselta ja siinä tuoksuu hien ja yön nukan sekoitus.
Aamuhämärässä en tiedä mitään kauniimpaa kuin tämä.
Vuosi sitten jos joku olisi sanonut, että näin tulee käymään, en olisi uskonut.
Ja nyt kuitenkin siinä hän makaa ja tuhisee hiljaa ja minä mietin onnellisuutta.
Jotain oikeaa tässä kuitenkin on, en muuten olisi näin seesteinen.
Silti joku ääni takaraivossa käskee olla varovainen.

Vanha sanonta kuuluu:
"Kellä onni on, se onnen kätkeköön."
Onkohan se niin, että jos sitä julistaisi omaa onneaan turuilla ja toreilla niin se katoaisi.
Vai onko tällä sanonnalla haettu sitä, ettei saisi muita ihmisiä niin kateellisiksi.
Ehkä takana on kuitenkin ylpeyden välttäminen,
sillä eihän meidän kulttuuriimme kuulu se, että omilla asioilla ylpistellään.
Mutta eikö sitä saisi kuitenkin kerran edes olla onnellinen ja näyttää sen?

Onnen kätkeminen on tuttua.
On niitä ihmisiä tullut elämässä vastaan, jotka eivät voi hetkeäkään iloita minun kanssani, koska kirkkaan myrkynvirheä monsteri nostaa päätään ja minut ammutaan alas alta aikayksikön.
Sellaisten ihmisten kanssa oleminen on rankkaa.
Varsinkin kun niitä omia onnenhetkiä ei ole tässä ollut kovinkaan paljon, niin sitä kaipaisi yhdessä ilakointia eikä katkeraa piikittelyä.
Onneksi omaa hengellistä kasvua on tapahtunut sen verran, että onnettoman ajopuun pinnalla pitämisen yhteydessä ymmärtää vihdoin omien voimien ehtyvän, ja sitä ei voi kuin vain päästää irti ja toivoa, että joku toinen jaksaa kannatella.

Ehkä en vaivaa päätäni tämän enempää onnen ja onnellisuuden pohdintaan, vaan yritän keskittyä itse tunteeseen. Onni on kun on hyvä olla, se että on koti ja joku josta pitää kiinni.
Ystävät taasen ovat suklaahippuja elämän pikkuleivässä ja ilman niitä ei olisi näitä onnenmurusiakaan :)

Uusi tuore maisteri kuittaa kesän ensimmäisen pohdinnan ja suuntaa kuumankosteaan kesäiltaan ihmettelemään luonnon kauneutta.
Pieniä juttuja, mutta jotain onnenhetkiä saa aikaan märän asfaltin tuoksu.