Ikävä

Kumma tunne taas.
Ikävä isolla I:llä.
Mistä se oikein kumpuaakaan?

Pala kurkussa, itku herkässä ja ruoka ei maistu.
Vastahan siitä on tunti kun lentokentällä erottiin.
Tuntuu silti ikuisuudelta.

Enkö minä osaa olla enää yksin?
Osaan, aivan varmasti osaan.
Tiedän sen!
Mutta mikä kumma on silti tämä tunne niin viheliäinen?

Aiheuttaako rakkaus tällaista?
Vasta vähän aikaa sitten en edes tiennyt mitään rakkaudesta.
Nyt tuntuu siltä, että joka soluni on koodattu kaipaamaan vain tätä yhtä.
Ja että niin moni asia on tässä juuri nyt kohdallaan.
Ehkä siksi en malttaisi päästää irti edes hetkeksi,
kun ennen elämässä kaikki kaunis on kadonnut niin nopeaan.
Katastrofiajattelu nostaa taas päätään.
Jos vaan kerrankin luottaisi, että kaikki on toisin.

Luen lehteä ja katson telkkaria.
Saan hetkeksi levähtää ikävältäni.
Vilkuilen sitten muiden ajatuksia ja se herättää uuden kaipauksen.
Teehetkiä ystävän kanssa.
Melkein soitan, mutta ymmärrän sitten ettei tunne ole enää molemminpuolinen.
Onneksi kuitenkin tiedän, että hänellä on kaikki hyvin.
Positiiviset ajatukset ja rukoukset jotka lähetin universumiin ovat tuottaneet tulosta.
Kiitos Jumalalle siitä.

Kännykkä piippaa viestin merkiksi.
Toinen on päässyt turvallisesti perille.
Lisää viestejä tulvii eetteriin.
Muutkin kaipaavat minua.
Lauantai-illalle suunnitellaan viiniä ja filosofista pohdintaa ystävän kanssa.
Perinteinen sunnuntai-illallinen nepalilaisessa sopii myös mukavasti kalenteriin.
Töihinkin olisi mentävä jälleen huomenna vaikka yhtään ei huvittaisi.
No saapahan sitä paremmin motivoitua itsensä uudelleen toisen työpaikan hakuun.

Enää 96 tuntia siihen kun toinen tulee kotiin.
Ei sillä, että minä laskisin...