DABDA

Olen Kübler-Rossin mallin vaiheessa kaksi.
Viha.
Ja samalla toinen jalka laahaa vielä vaiheessa yksi.
Kieltäminen.

Luen kaikki viestit taaksepäin siihen ensimmäiseen asti joka lähetettiin 18.11.
Meillä sujui kaikki verbaalisesti niin hyvin.
Juuri oikea määrä kiusoittelua, että toisen vastausta odotti innolla,
ja samalla oikea määrä flirttiä,
niin että toisen kiinnostuksen sai pysymään yllä.
Tahtoisin niin kovasti palata siihen, koska silloin olin eniten oma itseni.
Hauska, huoleton, rakastettava, kultainen ja valmiina antamaan.

Olen valvonut yöni viime torstaista lähtien.
Tuntuu, etten saa yhtäkään koherenttia lausetta rakennettua gradutiedostoani koristamaan.
Aineisto (rippikoulun oppikirjat) on kyllästetty teini-ikäisten ihkudaalla, ja sillä että kyllä Jumala rakastaa kaikesta huolimatta.
En juuri nyt pysty uskomaan tuohon, vaikka samalla haluaisin rukoilla itselleni voimaa jaksaa.
Ja sitä toivoa.


Totally in denial...ja sitten siihen vihaan.
Ei tämä elämä nyt voi olla pelkkiä helvetin mööbeleitä!
Asuntolainasta on tullut uusi avioliitto ilman helppoa eroa.
Olisi uskallettava ottaa riski olla onnellinen välillä.
Eikä tapella joka päivä arjen pikkuasioista ja hakata päätä seinään kun toinen ei tajua.
Minähän en edes usko tappelemiseen...mutta ei sillä ole mitään väliä.
Miten niin vaihtamalla ei muka parane!
Vituttaa suunnattomasti kun näitä vihaisia ja vaikeita naisia jaksetaan rakastaa.
No, sanoohan se sananlaskukin, että tottuuhan sitä kaikkeen, vaikka jääpuikkoon persiissä.
Siispä tuen ja ymmärrän, kun en muutakaan osaa.

Ja pakkoko sitä oli alunperin mennä uskottelemaan minulle, että olen tärkeä!
Pakko oli saada syliin ja helliä pilalle.
Luetella liian monta hyvää sanaa, joiden todenmukaisuutta toinen joutuu kyseenalaistamaan.
Eikö olisi voinut saada ymmärrystä ilman, että toinen ihastuu...ja lopulta murtuu.
Toivon niin paljon, että olisi edes vahvuutta kertoa omasta heikkoudestaan,
tiedostaa, että tuli mokattua, ja pyytää anteeksi kun on tullut loukattua toista.
Tai sitten sanoisi päin naamaa, että huijattuahan tässä tuli, että saisi vähän rakkautta lainaan.
Vittumaisinta on hiljaisuus.
Se jää kalvamaan mieltä, niin etten tänäkään yönä tule saamaan unta.

Seuraavana vaiheena on kaupankäynti.
Tahtoisin olla oman elämäni Brooke Logan ja taistella tämän miehen takaisin.
Hän ei varmasti tiedä, mitä menettää minussa.
Jos kaverin kaveri on onnistunut taistelemaan eron jälkeen miehensä takaisin,
ja päässyt vieläpä naimisiin, niin se ei voi olla pelkkä urbaanilegenda.

Voisinko tarjota hänelle vastuuvapaata viikkoa, niin että unohdettaisiin menneet?
Näyttäisin esimakua mitä minulla on tarjota, jos hän valitsisi sittenkin minut.
Jatkettaisiin verbaalista ilotulitusta naamakirjassa, niin että jokaista päivää odottaisi innolla.
Ja hän uskaltaisi tehdä hypyn tuntemattomaan,
vain sen vuoksi että saisi olla oma itsensä ilman, että kukaan tuomitsisi.
Saisi rakkautta pyytämättä, kerrankin.

Mutta vielä ei olla vaiheessa kolme.
En muista luetaanko tähän malliin regression mahdollisuus,
mutta tänään koin monta kertaa palaavani vaiheeseen yksi.
Varsinkin kun näin tämän kuvan

Muistin kuinka minua opetettiin olemaan sylissä....ja kuinka hyvä siinä oli olla.
Kielsin kaiken ja aloin taas toivoa ihmettä...siis ihan vähän.