Kultainen(?) nuoruus

Todella tehokas sunnuntai.
En nukkunut viime yönä ollenkaan, liekö syynä siihen ollut se superkuu.
Tai sitten oli pää täynnä liikaa huolia ja stressiä, ettei nukkumisesta tullut mitään.
Noh, mikä huolettaa?

Olen ollut kipeänä ja maanantaina pitäisi mennä taas töihin.
Normisettiä, joten miksi stressaan?
Tuli taas ymmärrettyä, että työ on yhtäkuin mun elämä.
Ei ole muuta.
Voisin samantien hävittää puhelimen ja läppärin, ei niitä tarvita.
Minua ei kukaan kaipaa, enkä enää osaa itsekään ottaa yhteyttä keneenkään.
Ihminen on helposti korvattavissa.
Mutta onneksi on työt...tai niin no onneksi ja onneksi.
Sitä tekee kaikkensa ettei tule hulluksi hiljaisuudesta.
Onko tämä normaalia?

Ei muuta kuin Google apuun ja tulin sitten eksyneeksi Demin keskustelupalstalle.
Voi niitä teinejä.
Ollapa vielä itsekin nuori ja viaton ja stressata siitä, että minkä väriseksi sitä nyt värjäisi hiukset....ja kasvaako ne tissit?
Pinkkejä unelmia ja isoja haaveita.
Paljon melua tyhjästä, mutta muistan kyllä kun ne ongelmat olivat maailmanlopun alku.

Googlettelin lisää ja päädyin lukemaan itsemurhista.
Miten helpoiten tehdä se?
Mikä on kivuttomin tapa?
Kannattaako se?
Ja lopuksi monta sydäntäsärkevää tarinaa elämän kolhuista.
Kaikkeen löytyy vastaus, mutta ehkä kauneinta oli se, että ihmiset olivat postanneet
sähköpostiosoitteitansa niiden ihmisten kirjoituksiin, jotka ilmaisivat tahtonsa päättää maallisen vaelluksensa.
"Mailaa mulle xxxxxx@gmail.com, jos tarvitset juttukaveria."
"Älä tee sitä, vaan kirjoita ensin xxxxxxx@luukku.com"
Muistan itsekin sellaiset hetket, kun olisi todella kaivannut vastaavanlaista viestiä.
Että minuakin joku vielä haluaa kuunnella, olla lähellä ja auttaa.

Stressiä opinnoista.
Järkyttävä tenttikirja ja Euroopan sotahulluus.
En ole ehtinyt lukea tarpeeksi ja lisäksi Suomen poliittinen historia pitäisi selättää päivässä.
Uudet kurssit, Thomas Jefferson, esitelmät ja esseet.
Ja sitten vielä olis se gradu, jonka suhteen pitäisi tehdä suunnitelma.
Jospa raahautuisi proffan luokse ja tunnustaisi syntinsä.
"Olen harhautunut liiaksi historian ja Pohjois-Amerikan opintojen pariin.
Pelasta minut takaisin Käyttikselle"
Ehkä huhtikuussa, kun tuomiopäivä muutenkin koittaa.
Tajusin myös lisäksi, että jos ja kun saan historian opinnot tahkottua läpi, niin minunhan on tehtävä se kolmas opetettava aine, joka ehkä parhaiten olisi Yhteiskuntaoppi, joten ei muuta kuin valtsikkaan hakemaan.

Lisää Googletusta pääsykokeista.
Mennäkö valmennuskurssille?
On muuten aikas hintavia kursseja ja mistä oikeasti saa tietää, että oppiiko siellä mitään?
Jos vaan 6 yliopistovuoden siivittämänä menisi tuhrustamaan paperiin jotain.
Vai maksaako 800e oikeiden vastaustekniikoiden oppimisesta?

Ihanaa oli löytää ihmisten pääsykoeblogeja.
Teki mieli kirjoittaa jokaiselle, että tsemppistä!
Tuli mieleen oma sekava pääsykoekevät, kun ilmoittauduin viimeisenä päivänä ja kirjatkin lukaisin kerran läpi retriittiviikonlopun aikana.
Muistan vieläkin, että toinen pääsykoekirjoista oli tutkimus Tosi Rakkaus Odottaa-liikkeestä Suomessa.
Mitä sitä sellaisesta kirjasta sitten voidaan kysyä muuta kuin, että mikä oli tutkimuksen tulos :)
En siis ole kovin hyvä esimerkki yliopistoon pääsijästä, kun homma meni liiankin helposti.
Ehkä jos ei tulevaisuudessakaan stressaisi niin paljon voisi saavuttaa enemmän.

Mutta miksi ne panokset ovat aina niin kovat?
Miksi ruoskin itseäni opiskelemaan niin hulluna,
että tämänkin vuoden opintonoppien lukumäärä hipoo 80?
Saako sillä oikeasti tulevaisuudessa töitä?
Ja mites suu sitten pannaan kun on töitä muttei yhtään ystävää?
Voiko rakkaus oppimiseen korvata rakkauden toiseen ihmiseen?
Ja entäs jos oikea kutsumus löytyykin jostain ihan muualta?

Kuten yllä oleva postaus kertoo niin todella tehokasta joo.
Pää hajoaa, enkä tiedä mitä tehdä.
Löytyisiköhän Googlesta tähänkin vastaus?