Intimacy

Havahduin tänään siihen, että olen muuttunut.
Ja tämä muutos ei ole yhtään sellainen mistä pitäisin.

En kestä kosketusta. En läheisyyttä.
Ja erityisesti tämä korostuu suhteissani vastakkaiseen sukupuoleen.
Minua ahdistaa ja melkein itkettää kun miespuolinen fyssarini koskee minuun.
Pitää sylissään ja hoitaa selkääni paremmaksi. Ei siis mitään epäsopivaa koskettelua tms.
Vika on potilaassa, ei hoitajassa.
En nimittäin osaa rentoutua.

Mistä tämä johtuu?
Miksi olen muuttunut?
Ja eikö jokainen ihminen kaipaa läheisyyttä?
Olenko todella saavuttanut 27-vuotiaana sen kliseisen "Kun mikään ei tunnu miltään"-olotilan?
Onko kyynisyys vallannut sieluni?

Jos mietin itseäni 10 tai 12 vuotta sitten olin aivan toista maata.
Rakastin olla sylissä.
Parasta ystävien näkemisessä oli se, että heitä sai halata pitkään ja hartaasti.
Mutta ei enää 10 vuotta myöhemmin.
Kyllästyinkö huonoon kohteluun, jota sain nykyään Demarinuorten johtohahmona häärivältä ystävältäni.
Kun ei koskaan tiennyt milloin sai koskea.
Yhtenä päivänä sylini kelpasi ja toisena istuttiin sohvalla eri päissä.
Tuli ehkä vähän sellainen kertakäyttöfiilis.
Tai että minut hyväksyttiin vain kun se sopi hänelle parhaiten.

Toisaalta pohdin myös sitä, että miehet ovat aina olleet minulle ystäviä.
Okei, ehkä käsite "ystävyys" on toisinaan ollut varustettu "with benefits" käsitteellä,
mutta kuitenkin kyseessä ei ole ollut mitään romanttista.
Onko siis kyseessä kokemuksen puute?
Vai vääristynyt kuva miehistä pelkkinä ystävinä?
Sukupuoli ei ole tässä se ongelma vaan minun pääni.
Tuntuu, että joskus vastaus ja helpotus tähän elämääni olisi se, että tykkäisinkin tytöistä.

Erään ystäväni mukaan mies ja nainen eivät voi olla pelkkiä ystäviä.
Ja vaikka en haluaisi allekirjoittaa tätä, niin huomaan silti toimivani tämän oletuksen mukaan.
Olen muuttanut käytöstäni ettei kukaan vaan saisi sitä käsitystä, että olisin muuta kuin ystävä.
Ja ehkä siksi en uskalla enää koskea tai halua että minuun kosketaan.
En myöskään näe miespuolisia ystäviäni niin usein kuin haluaisin ettei vaan ajateltaisi minun olevan kiinnostunut jossain muussakin mielessä. Ja ne tyttöystävät siellä kotona...
Toteutan siis hullulla tavalla itse sitä, mikä minua aikoinaan satutti.
Olen kylmä ja ailahtelevainen kyynikko - siis ihminen jota oikeasti vihaan.

Miten sitä voisi muuttua?
Jos olen joskus kaivannut läheisyyttä ja jopa nauttinut siitä, niin luulisi olevan mahdollista palata takaisin.
Ystäväni huomautti minulle tänään kommentistani, jossa totesin olevani aivan varma siitä, että en tule seurustelemaan koskaan. Miksi näin?
Vaikea kysymys.
Varma ja varma...ehkä kyse on enemmän pelosta.
Jotta voisi tuntea, on annettava tilaa uskallukselle.
Kestettävä se epävarmuus, että voi taas särkyä.
Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin mitä tämä pystyy kantamaan, mutta en tiedä onko se totta.
Tuntuu siltä, että jos joutuisin menettämään vielä yhden minulle rakkaan ihmisen ilman mitään kunnon syytä, en kestäisi.
Syytän itseäni kun en paremmasta tiedä.
Olen rasittava ja hankala...ja niin kuin eräs ystävistäni vitsailee, niin minua tulee kestää.
Jos tämä on totuus, en ehkä ihmettelekään minne tunteeni ovat kadonneet.

En tiedä oliko tässä mitään järkeä ja ajatukseni kiertävät lähinnä kehää.
Mutta sen voin sanoa, että en pidä itsestäni tällaisena.
Mikä minut muuttaisi...saa nähdä.
Voi olla, että muutos pitää tälläkin kertaa lähteä minusta itsestäni.