Pieniin ja suuriin päin...

Yleisön pyynnöstä olen taas täällä tuomassa julki ajatuksiani.
Villi viikonloppu takana ja monia asioita on taas tullut pohdittua.
Mutta miten välittää se muille?

Kyynikko minussa sai kolhun.
Tämä tapahtui Onnelan pimeissä nurkissa,
kun ystäväni entinen kertoi minulle tunteistaan ystävääni kohtaan.
Erosta huolimatta hän välittää ystävästäni todella paljon.
Melkein tuli kyyneleet silmiin, kun mies puhuu välittämisestä.
Ainut mikä häiritsi oli se, että hän kertoi tämän minulle eikä ystävälleni.
It's so Dawson's Creek.

Jäin sitten pohtimaan,
että milloinkohan tullaan siihen kohtaan, että joku puhuisi minusta noin kauniisti.
Ja siitä sitten jatkoin pähkäilyä että,
miksi ylipäätänsä ihmiset saavat kuulla todella harvoin mitään hyvää itsestään.
Sen huomaa esimerkiksi ihmisten reaktioista positiiviseen palautteeseen.
Yleensä se on hämmästys/punastus/vähättely.
Sitten pieni ujo kiitos.

Ei näin!

Itsellä muitten huomioiminen ja kauniiden asioiden sanominen heille tulee täysin luonnostaan.
Ehkä se on joku oma pieni keino salaa myös uskotella itselleen, että minäkin olen kaunis.
Jossain universumissa ainakin.
Toisinaan tuntuu, että minua ei oteta vakavasti kun kehun....vaikka tosiassa en ole mikään paskajauhaja enkä mielistelijä.
Mutta selitän sen aina sillä, että siihen ei vain ole totuttu täällä.
Mikä on toisaalta suuri sääli.

Itse sain tänään kuulla kehuja lauluäänestäni, mikä kyllä lämmitti sydäntäni kovasti.
Toinen on varmaan sitten kielitaito.
Joku oli laittanut facebookiin, että olen auttavainen ja hauska.
Hihii...jännää kun ei tiedä kuka näin minusta ajattelee, mutta sekin saa aikaa lämmön sisimmässäni.
Tämän sovelluksen nimi on Define me....siis määrittele minut.
Onneksi muut tekevät sen puolestani, sillä itselle tuo olisi tässä elämänvaiheessa vaikeaa.
Tulee mieleen vain kiltti tyttö.
Ja sekin negatiivisessa merkityksessä.
Sitten kuitenkin siellä taustalla on niille, jotka minua yhtään tuntevat, niin paljon enemmän...good girl gone bad, even.

Viikonloppufiilikset jatkuivat tänään, kun olin katsomassa kaverin lapsia.
Lasten kanssa on niin helppoa, kun voi vaan olla...ei tarvitse määritellä.
Ja on pakko olla oma itsensä, sillä lapsilla on joku röntgenkatse jolla ne näkee heti jos joku on epäaito.
Huomasin myös tänään sellaisen asian ollessani lasten kanssa,
että koin ensimmäistä kertaa olevani aikuinen pikkulasten seurassa.
Yleensä olen vain heittäytynyt yhdeksi suurikokoiseksi leikkikaveriksi, mutta tänään tuntui ihanalta olla vastuussa.
Auttaa syömään, kieltää asioita yms. ja silti kuitenkaan leikkiä unohtamatta.
Mistäköhän moinen muutos?
Johtuukohan se siitä, että nämä ovat oman ikäisen kaverin lapsia eivätkä mitään pikkuserkkuja tai siskonlapsia.
Tai sitten se on se biologinen kello, jonka tikityksen jokainen nainen haluaisi kieltää...iiik!
No oli mikä oli...lapset on ihania...ainakin siis toisten ihmisten lapset.

Näiden ihme pohdintojen jälkeen tähän loppuun vielä kaikille haaste:
Sano yhden päivän aikana kaikille tapaamillesi ystävillesi jotain kaunista/positiivista heistä itsestään.
Kehu uutta puseroa, kerro kuinka hyvin kinkkinen tilanne tuli hoidettua, sano miksi juuri hän on tärkeä.
Pannaan hyvä kiertämään....Saatat yllättyä itsekin!