Illalla

Painiskelen niin suuren pahan olon kanssa, että se vaikuttaa jo blogiini.
Pahoittelen tätä, ja siksi aion pidättäytyä kirjoittamasta tänne vähään aikaan.

Toivon, että seuraava merkintäni sisältäisi jo jotain positiivista näkökulmaa elämään.
Ja toivossahan on hyvä elää.
Tai sitten ei, koska se tuo mukanaan myös pettymykset ja katkerat itkut.

(tästä eteenpäin lukeminen vielä tällä kertaa jokaisen omalla vastuulla)

En ole onnistunut pitkään aikaan missään ja nämä pettymykset vievät minua koko ajan alaspäin.
Kukaan ei tule sanomaan, että "hei älä välitä" ja "kaikki on hyvin".
Olen onnistunut rikkomaan tukiverkostoni.
Miksiköhän?

Kun itse välittää toisista välillä tuskallisen paljon, niin kai sitä toivoo, että minustakin välitettäisiin yhtä paljon.
Tai edes vähän.
Että ei tarvitsisi tyhmyyksiä tehdä, ennenkuin joku kysyisi pahasta olostani jotain.
Mutta kun ei vaan saa yhtä ihmistä tajuamaan asioiden laatua, pistää se miettimään olenko koskaan ollut hänelle tärkeä.
Merkinnyt edes inasen.

Tänään kosketus. Väistin sen, kuin kertoakseni, että huomaa nyt helvetti asioiden olevan pielessä.
Ei sanaakaan. Välttelin katsetta. Poistuin yksin räntäsateeseen.
Askeleet. Joko nyt. Tajusit kaiken ja juokset perääni.
Ei tietenkään. Tyhmä toivomus.
Pikkupoika vain kisailee ystäviensä kanssa.
Kyyneleet polttelevat kasvojani.
En ole sen arvoinen, että perääni kannattaisi juosta.

Toinen ei vastaa puheluihin, eikä viesteihin.
Mitä hänelle tein?
Töiltäni ei riittänyt aikaa ja nyt maksan siitä.
Kolmannella puhelin äänettömällä.

Yksin pahan olon kanssa.
Itken voimattomana eteiseni lattialla.
Kipu vavisuttaa vartaloani.
Päättyykö tämä koskaan?

Muistan illalla lauletun kappaleen.
"Minä huudan varjoista maan"
Annan itseni Suuremman käsiin.
Kunpa saisin rauhan.

Ps. 130:1